Teksti: Mari Vehmanen
Suomalaisen terveydenhuollon palvelut eivät jakaudu kansalaisille tasapuolisesti. Heikoimmassa asemassa olevat jäävät niin työterveyshuollon kuin yksityisten palveluidenkin ulkopuolelle.
Lain mukaan jokaiselle Suomessa pysyvästi asuvalle kuuluvat hänen tarvitsemansa terveydenhuollon palvelut – riippumatta asuinpaikasta, asemasta tai varakkuudesta. Todellisuudessa kansalaiset ovat varsin eriarvoisessa asemassa terveyspalveluiden käyttäjinä.
Tutkimukset ovat jo pitkään osoittaneet, että terveyspalvelut kasautuvat osalle suomalaisista. Hyvätuloiset käyvät lääkärissä keskimäärin useammin ja saavat parempaa hoitoa kuin työttömät ja köyhät.
Tämä tarkoittaa, ettei terveydenhuolto onnistu tasoittamaan sosioekonomisten ryhmien terveyseroja. Päinvastoin, terveyspalveluiden epätasainen jakautuminen saattaa jopa kasvattaa kansan kahtiajakoa paljon ja vähän sairastaviin.
– Eriarvoisuus kertoo järjestelmämme toimimattomuudesta. Hoito ei ohjaudu sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Tällöin myös hoidon vaikuttavuus jää huonoksi, tutkimusprofessori Ilmo Keskimäki Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta sanoo.
Hän huomauttaa, ettei järjestelmää ole rakennettu tieten tahtoen epätasa-arvoiseksi. Palveluita on luotu ja uudistettu pala kerrallaan, jolloin kokonaisuudesta on tullut sirpaleinen ja epätarkoituksenmukainen.
Eräs keskeinen eriarvoisuutta selittävä asia on suomalainen tapa järjestää terveydenhuollon peruspalvelut. Niitä tarjoavat rinnakkain sekä terveyskeskukset, työterveyshuolto että yksityissektori. Täysin samanlaista mallia ei ole missään muualla maailmassa.
Monikanavaisuus on johtanut siihen, että monella varakkaalla on mahdollisuus poimia haluamansa kolmesta paikasta: julkisista palveluista, työterveyshuollosta ja Kelan tukemasta yksityisestä hoidosta. Köyhällä ja työttömällä vaihtoehtoja ei ole.
– Alun perin työterveyshuolto on kehitetty hyvää tarkoittaen työn terveysriskien ehkäisyyn. Mutta nykyään sisältö on pääosin muuta, ja työterveyshuollosta on tullut selkeä työsuhde-etu. Monikanavainen nykyjärjestelmä on erittäin epätasa-arvoinen tapa organisoida palveluita, Ilmo Keskimäki toteaa.
Hän muistuttaa, että työterveysjärjestelmä kohdistaa jopa tuhannen lääkärin työpanoksen hoitamaan keskimääräistä terveempää ja hyväosaisempaa väestönosaa. Tämä on poissa mahdollisuuksista vahvistaa julkisia palveluita.
Maksuissa suuria eroja
Tutkimustiimin päällikkö Jenni Blomgren Kelasta yhtyy näkemykseen työterveyshuollosta epätasa-arvoa ylläpitävänä järjestelmänä.
– Yksityistä hoitoa käyttävät eniten korkeimpaan tuloluokkaan kuuluvat. Työterveyshuolto on kuitenkin vielä paljon laajempi ja merkittävämpi ilmiö.
Jenni Blomgren lisää, etteivät julkisen terveydenhuollon varassa olevatkaan pääse keskenään samalle viivalle. Riippuu pitkälti asuinkunnasta, kuinka helppoa hoitoon on hakeutua.
– Osa kunnista perii terveyskeskusmaksua, osa ei. Parinkympin lasku kuulostaa hyvä- tai keskituloisesta pikkusummalta, mutta vähävaraiselle se voi oikeasti olla este mennä vastaanotolle, hän huomauttaa.
Lisäksi julkisen terveydenhuollon paikoittaiset jonot asettavat kansalaiset eriarvoiseen asemaan. Myös palveluiden varaamisen helppoudessa ja kansalaisten digitaidoissa on suuria eroja.
Jenni Blomgrenin mukaan yhteydenoton hankaluus, viikkojen jono ja terveyskeskusmaksu yhdessä muodostavat jo varsin korkean kynnyksen mennä hoitoon. Toisaalta monessa kunnassa omalle terveysasemalle pääsee helposti, nopeasti ja maksutta.
– Eriarvoisuuden purkaminen olisi siis mahdollista aloittaa perusasioista: jonoista ja asiakasmaksuista. Sen sijaan monimutkaisempi kysymys on, miten terveydenhuollon eri maksukattoja voisi kohtuullistaa ja yhtenäistää. Nyt monisairaan henkilön voi olla hyvin vaikea rahoittaa tarvitsemaansa hoitoa ennen kuin vuoden lääke-, hoito- ja matkakulukatot ovat täyttyneet, Jenni Blomgren pohtii.
Tuoko sote avun?
Ilmo Keskimäki ei pidä eriarvoistumiskehitystä väistämättömänä.
– Lohdullinen puoli on, että eriarvoisuus johtuu palvelujen suunnittelusta ja organisoinnista. Tilanne on siis täysin muutettavissa, jos vain poliittista tahtoa riittää.
Keskimäen mukaan eriarvoisuudesta on myös alettu puhua koko ajan enemmän. Uudesta ilmiöstä ei ole kyse.
– Tutkimukset paljastavat, että samanlainen ero lääkäripalveluiden saatavuudessa on vallinnut jo 1990-luvulla. Kuitenkin vielä pari, kolme vuosikymmentä sitten ajateltiin, että meillä on maailman paras terveydenhuolto – tietämättä paljon mitään muiden maiden järjestelmistä.
Eriarvoisuuteen on jo havahduttu, ja siihen pyritään puututaan. Ilmo Keskimäki muistuttaa, että sote-uudistuksen yksi alkuperäinen tavoite oli nimenomaan poistaa terveydenhuollon eriarvoisuutta ja alueellisia eroja.
– On oikein hyvä periaate siirtää terveyspalvelut kuntien kapeilta harteilta isompien sote-alueiden vastuulle. Tosin ehdotetussa mallissa jotkut sote-alueet jäävät niin pieniksi, että tämä etu saattaa vesittyä osittain.
Sote-uudistuksen tavoite integroida perusterveydenhuolto, sosiaalipalvelut ja erikoissairaanhoito hyödyttäisi erityisesti moniongelmaisia ja paljon palveluita tarvitsevia. Yksityispalvelujen Kela-korvauksen loppuminen sekä yksityisten ja julkisten palvelujen yhdistäminen voivat tukea yhdenvertaisuutta, mikäli uudistukset toteutetaan järkevästi.
– Työterveyshuolto on kuitenkin näillä näkymin jäämässä ennalleen. Lisäksi valinnanvapaudesta kiisteleminen on valitettavasti vienyt huomion pois soten alkuperäisistä tasa-arvopyrkimyksistä, Ilmo Keskimäki sanoo.
Pelkkä resurssien lisääminen ei riitä
”Tutkin väitöstutkimuksessani sepelvaltimoiden ohitusleikkauksessa tai pallolaajennuksessa käyneiden henkilöiden tietoja terveydenhuollon rekistereistä. Lisäksi tarkastelin niin kutsuttuja ennenaikaisia kuolemia, jotka olisivat olleet estettävissä oikean hoidon avulla.
Tutkimus paljasti merkittäviä eroja eri sosioekonomisten ryhmien hoidossa ja kuolleisuudessa. Hyvätuloisia suosiva eriarvoisuus jatkui ja jopa lisääntyi tarkastelujakson 1995−2010 aikana. Vähävarainen kuolee muita suomalaisia useammin alle 65-vuotiaana sairauksiin, jotka olisivat hoidettavissa tai ehkäistävissä.
Havaitsin lisäksi, ettei pelkkä kohdentamaton resurssien lisääminen vähennä eriarvoisuutta. Tutkimusjakson aikana pallolaajennusten lukumäärä jopa kaksinkertaistui joillakin alueilla. Tämä lisäys ei kuitenkaan parantanut kaikkein heikoimmassa asemassa olevien pääsyä hoitoon.
Tarvitaan siis päätöksiä ja hoitokäytäntöjä, jotka kohdentavat palveluita eniten apua tarvitseville. Esimerkiksi mielenterveyspotilaat ovat yksi yhteiskuntamme haavoittuvimmista ryhmistä.”
Sonja Lumme
erikoistutkija, THL
Priorisoinnin läpinäkyvyys parantaa tasa-arvoa
”Terveydenhuollon priorisoinnilla on monen korvissa huono kaiku. Todellisuudessa priorisointia tapahtuu koko ajan ja kaikkialla: jokaiselle ei milloinkaan voida tarjota kaikkea kuviteltavissa olevaa hoitoa. Terveydenhuoltomme on siis jo nyt täynnä isoja ja pieniä valintoja.
Tällä hetkellä riippuu sairaanhoitopiirin tai jopa yksittäisen lääkärin linjasta, millaista hoitoa potilas saa. Jää tapaus kerrallaan pohdittavaksi, mikä on oikeudenmukaista ja kohtuullista.
Tämä on tavattoman kuormittavaa eettisesti ja henkisesti myös terveydenhuollon ammattilaisille. Lääkäri joutuu itse valitsemaan, onko hän ennen kaikkea potilaansa edunvalvoja vai systeemin portinvartija.
Priorisoinnin tekeminen näkyväksi ja avoimeksi siis parantaisi kansalaisten tasavertaisuutta. Olisi yhteisesti tiedossa, millaista hoitoa kuhunkin sairauteen suomalainen yhteiskunta kustantaa.
Myös terveysteknologian kehittyminen lisää osaltaan läpinäkyvän priorisoinnin tarvetta. Harva kansalainen tiedostaa, kuinka huikean kalliita monet uusimmat lääkkeet ja menetelmät ovat.
Askel avoimuuden suuntaan otettiin muutama vuosi sitten, kun Palko eli terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvosto aloitti työnsä. Sen resurssit ja vaikutusmahdollisuudet ovat kuitenkin toistaiseksi jääneet pieniksi.”
Heikki Saxén
FT, bioetiikan tutkija
Bioetiikan instituutti
