Teksti: Tiina Suomalainen
Lappeenrannan teknillisen yliopiston rehtori Juha-Matti ”Juhis” Saksa suhtautuu rennosti sekä diabetekseen että rehtorina oloon. Hän piikittää vaikka frakki päällä illallispöydässä.
Lappeenrannan teknillisen yliopiston (LUT) rehtori Juha-Matti ”Juhis” Saksa istuu kahvilassa tuplaespresso edessään. Hän porisee puhetta ja on hyvillään siitä, että saa kerrankin näin rauhallisen alun päivälleen.
Rehtorin kalenteri on aikataulutettu varttitunnin tarkkuudella, sähköpostissa odottaa yli 20 000 vastaamatonta viestiä, eikä hän ehdi päivän aikana välttämättä edes syömään.
Kun tällaiseen höyrypäiseen työhön yhdistää vielä ykköstyypin diabeteksen, alkaa heikompaa jo hirvittää. Mutta ei Saksaa. Hän kantaa Siripiriä ja insuliinikynää puvuntaskussaan, ja verensokerin hän mittaa vauhdissa.
Juuri nyt Saksa kaivaa FreeStyle Libre -verensokeriskannerin esiin ja lukee verensokerin hihan läpi. Tulos on 10,6, nuoli näyttää loivasti alaspäin.
– Aivan liian korkealla, mutta minulla on siihen taipumustakin. Lisäksi verensokeri on laskussa. Joten en tee mitään.
Lapsuus ja Ananas Light
Diabetes on aina ollut osa Saksan elämää, sillä hän sairastui siihen jo nelivuotiaana.
– En ole tervettä päivää nähnytkään. Aina on ollut jossain päin vähän vikaa, Saksa naurahtaa.
Saksa vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Mikkelissä – ”maailman navassa”. Kouluvuosina elämä oli tasaista ja säännöllistä, ruokien ja välipalojen rytmittämää. Ananas Light -limpparia mies muistaa juoneensa lapsena niin paljon, että nyt pelkkä ajatuskin yököttää.
– Alakoulussa minulle sattui hyvä opettaja, joka oli poikkeuksellisen valot päällä ja perillä diabeteksesta. Yläasteella verensokerini laski kerran todella matalaksi, mutta luokanvalvoja onneksi hoksasi, mistä on kysymys, kun aloin puhua sekavia.
70- ja 80-luvuilla diabeteksen hoito oli ihan toista kuin nykyään. Saksa miettii, että kehittyneet diabeteksen hoitomenetlemät ovat mahdollistaneet sen, että enää ei tarvitse elää diabetekselle, vaan voi elää diabeteksen kanssa.
– En ole antanut diabeteksen rajoittaa elämääni. Minua harmittaa ainoastaan se, etten voi koskaan lentää lentokonetta.
Pitkä putki Lappeenrannassa
Kun Saksa tuli Lappeenrannan teknilliseen ylipistoon opiskelemaan kauppatieteitä, alkoi savolaisen pitkä putki Lappeenrannassa. Se jatkuu muutamia katkoja lukuun ottamatta edelleen.
Opiskeluaikojen juhliin Saksa osallistui innolla, mutta diabeteksen takia hän ei voinut koskaan olla ”täysi örvellys päällä”. Silti Saksa oli aina ensimmäisenä bileissä ja viimeisenä lähdössä kotiin.
– Ja seuraavana aamuna tietysti ensimmäisenä luennolla. Yliopisto opetti sen, että asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat.
Valmistuttuaan kauppatieteiden maisteriksi Saksa meni töihin Helsinkiin. Sitten ystävä soitti, että LUTissa olisi tarjolla sopiva työpaikka.
– Sanoin, että en missään nimessä muuta Lappeenrantaan takaisin. Muutaman päivän kuluttua huomasin olevani LUTissa projektipäällikkönä.
Saksa opiskeli tohtoriksi, ja pestit seurasivat toistaan: professori, kehittämispäällikkö, hallintojohtaja, provosti.
Vaikka Saksan ura on edennyt nousujohteisesti, hän ei ole omien sanojensa mukaan koskaan suunnitellut mitään. Hallintojohtajan paikankin hän lakkautti itseltään, koska piti sitä tarpeettomana.
Malarian kourista rehtoriksi
Syksyllä 2015 Saksan verensokerit pomppivat missä sattuu, miestä väsytti, eikä virtaa riittänyt. Töihin tulo ei enää hymyilyttänyt. Työpaineet ja tyytymättömyys saivat Saksan tekemään itselleen tyypillisen ratkaisun.
– Kun alkaa hymy hyytyä, niin kannattaa lähteä sellaisista hommista. Me elämme vain kerran. Totesin, että kättä lippaan ja hyvää päivänjatkoa.
Saksa jäi sapattivapaalle, matkusti perheensä kanssa Kiinaan ja jatkoi vielä reissaamista veljensä kanssa Myanmarissa, Vietnamissa ja Kampodzassa.
Helmikuussa 2016 Saksa oli toipumassa reissultaan saamastaan malariasta, kun puhelin soi. LUTin hallituksen puheenjohtaja soitti ja sanoi, että Saksan pitäisi aloittaa rehtorina. LUTin rehtori oli väistynyt tehtävästä ennen kauden loppua, ja nyt yliopisto tarvitsi pikaisesti hyvää tyyppiä.
Päätös rehtoriksi ryhtymisestä oli Saksalle lopulta helppo.
– Pesti on määräaikainen, vuoden 2018 loppuun, mikä sopii minulle. Kaiken lisäksi yliopistolla on töissä aivan upeita ihmisiä – sieltä löytyy taistelijoita ja haastajia.
Saksasta tuli Suomen nuorin yliopiston rehtori. Ja taatusti myös rennoin: Juhiksena tunnetulle rehtorille kaikenlainen pönötys on vierasta. Helsingin Sanomien haastattelussa Saksa linjasi näin: ”Elämä on muutenkin saatananmoinen härdelli. Jos pitäisi vielä esittää rehtoria, ei tulisi mitään.”
Saksa iloitsee siitä, että edistysaskeleita on saatu otettua niin yliopiston työtyytyväisyydessä, tutkimuksessa, koulutuksessa kuin taloudessakin.
– Tulos tulee yhdessä tekemällä. Viisaus ei todellakaan asu rehtorissa.
Neulat esiin
Diabetekseensa Saksa suhtautuu samalla rentoudella.
– En stressaa heittelehtivistä verensokereista. Elämä on näin joustavampaa. Hoidan toki sairauttani hyvin, mutta en koko ajan mieti, että olen diabeetikko. Mietin sitä silloin, kun alan syödä.
Saksa kiittelee Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin diabeteslääkäreitä ja -hoitajia, joiden kanssa luottamus ja yhteistyö pelaavat hyvin. Saksan diabeteksen hoidon kulmakiviä ovat uusi pitkävaikutteinen insuliini Tresiba, joka ”mahdollistaa epäsäännöllisen elämän”, ja verensokeriskanneri, jonka hän sai tammikuussa.
– Verensokeriskanneri on ollut pelastukseni. Hoitotasapainoni on parantunut 20 prosenttia. Positiivista on myös se, että pystyn soittamaan paremmin flyygeliä, kun sormenpäät eivät ole koko ajan hellänä.
Rentouteen ja avoimuuteen kuuluu sekin, että Saksa ei piilottele diabetestaan, vaan pistää vaikka juhlaillallisilla frakki päällä.
– Muut vasta lopettelevat syömistään, ja minulla on jo neulat esillä. Toki kysyn, että onko täällä neulakammoisia, ettei porukka ala laota ympäriltä.
Tavoitteena onnellisuus
Kahvilassa vallitsee vielä aamuinen rauha. Kohta Saksan on syöksyttävä kohti uusia seikkailuja.
Tänään on tulossa helppo päivä: puhelinpalaveri autossa matkalla yliopistolle, jossa on tapaaminen tiimin kanssa, neuvottelut SaiPan kanssa, blogitekstin kirjoittamista, hieroja. Sitten palkkausten tarkistelua sekä Saimaan ammattikorkeakoulun ja LUTin yhdistymiseen liittyvä kyselytilaisuus yliopiston kahvilassa.
– Sitten onkin lastenhoitoa eli menen poikien kanssa potkimaan palloa.
Saksa pyrkii rauhoittamaan illat perheelleen, mutta kokee silti jatkuvaa huonoa omaatuntoa. Ruuhkavuodet ovat Saksan mukaan totaalinen härdelli ja kaaos, mutta järjestys on selvä: ykkösenä lapset, kakkosena työ.
Vieläkö reksin hommat hymyilyttävät?
– Kyllä. Mutta onhan tämä sellainen työ, että ei tästä kukaan täysipäisenä eläkkeelle jää. Kynttilä ei pala vain molemmista päistä, vaan on kuumassa uunissa, jossa se sulaa. Onneksi nämä pestit ovat nykyään määräaikaisia.
Saksalla ei ole muita tulevaisuudensuunnitelmia kuin olla onnellinen.
– Onnellisuuteen tarvitaan sitä, että on sinut itsensä ja ympäröivän maailman kanssa. Tykkään tehdä hyviä juttuja – sellaisia, jotka saavat jonkun hymyilemään.
Juha-Matti ”Juhis” Saksa
- Lappeenrannan teknillisen yliopiston rehtori
- 42-vuotias
- Naimissa ja onnellinen 7- ja 9-vuotiaista pojistaan
- Harrastaa ruuan laittamista perheelle ja ystäville
