Teksti: Pirita Salomaa
Tukkisaksien leuat haukkaavat rivakasti, kun vikkeläliikkeinen metsuri siirtelee äsken kaatamansa ja karsimansa männyn tukkeja. Traktorin metsään vetämän tukkikärryn täyttäminen on kovaa työtä.
Vasta kun metsuri nostaa kasvojaan suojaavan visiirin, paljastuu, että hän ei ole enää ihan nuori mies.
Omassa metsässään Uudenkaupungin Pyrrilässä työskentelevä Matti Juva on 68-vuotias. Hän on sairastanut tyypin 1 diabetesta yli 60 vuotta.
– Olin seitsemänvuotias, kun minut vietiin sairaalaan tammikuussa 1956. Minua hoitanut lääkäri totesi, että tulimme viime hetkillä. Sairauden oireet olivat olleet vahvat jo jouluna, Juva muistelee.
Matka pientilalta Pyrrilästä lääkärin luo Turkuun oli hankala. Pienen pojan diabetes vaati seurantakäyntejä sairaalassa kuukauden välein, ja reissuun oli usein lähdettävä jo ennen aamukuutta.
– Minun piti olla juomatta ja syömättä. Alkutaival Uudenkaupungin rautatieasemalle oli taitettava jalkaisin, hiihtäen tai potkukelkalla, Juva kertaa raskaita muistojaan.
Kovia kouluvuosia
Jos oli matkanteko sairaalaan raskasta, sitä oli myös Matti Juvan koulunkäynti. Hänen diabetestaan hoidettiin yhdellä aamuisin annetulla insuliinipistoksella, mikä oli käytäntö 50-luvulla.
– Verensokerini romahti iltapäivisin, jotka olivat yhtä pitkää hypoa. Olin kuin toisissa maailmoissa, ja koulutyö kärsi. Erityisesti matematiikka oli minulle alkuun vaikeaa, myöhemmin koulu alkoi sujua paremmin.
– Diabetes leimasi minut, kiusaajat ottivat hintelän ja aran pojan silmätikukseen. Olen ikuisesti kiitollinen koulumme keittäjälle, joka poimi minut siipiensä suojaan.
Matti oli kotikuntansa ensimmäinen diabeetikkolapsi. Silloiset naapurit ennustivat, että poika elää enintään 20-vuotiaaksi, sokeutuu eikä saa ikinä ajokorttia.
Hoitotasapaino rempallaan
Synkän ennusteen toteutumiselle oli edellytyksiä. Juva asui vanhempiensa eron jälkeen äitinsä kanssa kahdestaan. Elämä pientilalla oli taloudellisesti niukkaa, edes insuliiniin ei aina ollut varaa.
– Muistan, että äiti joutui joskus lainaamaan naapurista rahaa sen ostoon.
Verensokeritason arviointi harvojen virtsakokeiden perusteella ei tukenut insuliinin oikeaa annostelua, ja Juva arvioi hoitotasapainonsa olleen huono melkein neljännesvuosisadan.
– Pikkupoikana matkalla koulusta kotiin saattoi lähteä taju. Äiti seurasi ikkunasta, pääsenkö peltoaukean yli kotiin asti vai tarvitsenko apua.
– Nuorukaisena 70-luvulla en juuri kantanut huolta diabeteksesta tai omahoidostani. Lisäsairaudet alkoivat antaa merkkejä itsestään, silmänpohjani vaativat hoitoa ja jaloissani ilmeni alkavia hermomuutoksia, Juva kertoo.
Ihminen on tehty liikkumaan
Matti Juvan silmiä hoidettiin laserilla useaan kertaan 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa.
– Näkökenttäni kaventui hoitojen myötä, mutta näkö säästyi. Muutokset silmänpohjissa eivät sittemmin enää edenneet, ja näen tänäkin päivän hyvin ilman laseja, Juva mainitsee.
Myös jalkojen hermomuutokset korjaantuivat.
– Sain 1980-luvun alussa otteen omahoidosta ja hoitotasapainoni parani. Syitä on ainakin kaksi: tapasin nykyisen vaimoni ja ostin ensimmäisen verensokerimittarini.
Kaikkein tärkeimpänä tekijänä diabeteksen hyvässä hoidossa Juva pitää kuitenkin liikunnallista elämäntapaa. Ruumiillinen työ kotitilalla on pitänyt ja pitää hänet jatkuvassa liikkeessä.
– Jalat ovat liikkumista varten, Juva muistuttaa ja kannustaa kaikkia diabeetikoita pysymään poissa sohvan pohjalta.
Työtä vuorotta – hyvillä mielin
Juvan kotona sohvatyynyt eivät pääse painumaan kuopalle. Hän asuu yhdessä Eija-vaimonsa kanssa kahta kotia: taloa Uudenkaupungin keskustassa sekä pientilaa Pyrrilässä, joissa molemmissa riittää kunnossapitotöitä.
Maatilallaan Juvat harjoittavat kasvihuoneviljelyä ja vihannesten viljelyä avomaalla. Kaksi yli tuhannen neliön kasvihuonetta ovat isännän lähes yksin rakentamia.
Kasvihuoneet ja pian molemmat talotkin lämpiävät hakkeella, jota Juva tekee oman metsän puista.
– Kevät ja kesä menevät viljelyksiä hoitaessa, syksy ja talvi on varattu metsätöille, moottorisahaa tottunein ottein huoltava Juva juttelee.
Pariskunnan puutarhapihalla on traktorin lisäksi parkissa uudenkarhea asuntoauto. Elämä ei siis ole ihan pelkkää työntekoa?
– Aika vähän olemme Eijan kanssa ennättäneet pitää lomaa. Pisin reissu viime vuosina oli neljän päivän asuntoautoreissu Ruotsiin.
Harrastuksesta kielii myös tilan pihapiirissä korkeuksiin kurkottava radiomasto.
– Olen pikkupojasta asti ollut kiinnostunut tekniikasta ja työskennellyt vuosia radio- ja tv-korjaajana. Aikuinen poikamme innosti mukaan radioamatööritoimintaan, oma lähetin minulla on ollut parisen vuotta, Juva kertoo.
Elämä kantaa
Uudessakaupungissa eletään täyttä ja työntäyteistä elämää. Elämää, jossa yhtä sivuroolia näyttelee Matti Juvan diabetes.
– En pidä diabetesta sairautena, minulle se on elämäntapa. Omahoito lomittuu arkeeni luontevasti.
Diabetesosaamistaan Juva ylläpitää seuraamalla Diabetes-lehteä ja muun muassa sosiaalista mediaa. Paikallisen diabetesyhdistyksen jäsen hän on ollut vuosikymmeniä, tänä vuonna hän liittyi myös valtakunnalliseen Plasmaan.
– Koen että diabeteksen hoito on kuin kolmijalkainen jakkara. Se ei toimi, jos yksikin jaloista – ajanmukainen lääkehoito, osaava terveydenhuollon henkilöstö tai omahoito – pettää.
Tuoreita diabeetikoita Juva kannustaa suhtautumaan tulevaan luottavaisesti.
– Kun alkujärkytys on ohi, diabetekseen sopeutuu. Hoidosta ei kannata ottaa stressiä. Tärkeintä on pysyä liikkeellä ja pyrkiä pitämään pitkän aikavälin verensokeritaso aisoissa.
– ”Työ neuvoo ja lyö päin leuvoi” on paikallinen sanonta, joka on ollut ohjenuorani tilan töissä. Diabeteksen hoidossa sitä ei ehkä parane käyttää, Matti Juva vielä muotoilee.
