Teksti: Mari Vehmanen
Niina Vainio löysi Diabetesliiton kurssilta tsemppiä omahoitoon ja samanhenkisen porukan. Yhteydenpito on jatkunut tiiviinä.
Joskus vasta lisäsairauksien ilmaantuminen herättää diabeetikon etsimään uutta virtaa omahoitoonsa. Juuri näin kävi 32-vuotiaalle punkalaitumelaiselle Niina Vainiolle.
Hänen tyypin 1 diabeteksensa puhkesi toista luokkaa käydessä.
– Lapsuusajan pärjäsin diabeteksen kanssa oikein hyvin, vaikka hoito oli vielä silloin kauhean kaavamaista ja tarkkaa. Minulla oli kuitenkin perhe tukena. Teini-iässä sitten homma vähän repsahti, ja verensokeri alkoi mennä vuoristorataa, Niina muistelee.
Sittemmin omahoito alkoi junnata paikoillaan, ja HbA1c-arvo pyöriä kymmenen korvilla. Lopulta näön muutokset havahduttivat Niinan.
– Ensin luulin, että näkökenttää peittävä musta tahra oli ripsiväriä, mutta minulle olikin ilmaantunut nopeasti eteneviä vuotoja. Edellisessä silmänpohjien kuvauksessa kaikki oli vaikuttanut olevan kunnossa.
Pahimmillaan Niinan näkökyky meni hyvin heikoksi. Laserointien, leikkaushoidon ja lopulta lasiaisenvaihto-operaation jälkeen näkö palautui normaaliksi Niinan suureksi helpotukseksi.
Myös Ninan munuaisten toimintaan on ilmaantunut lieviä muutoksia, mutta ne ovat toistaiseksi pysyneet hallinnassa.
– Tunsin saaneeni toisen mahdollisuuden ja tuli olo, että haluan tsempata diabeteksen kanssa ihan uudella tavalla. Aloin mitata verensokeria ahkerammin kuin koskaan, hän kertoo.
Vihdoin vertaisia
Niina kaipasi vahvistusta päätökselleen kääntää omahoidon suuntaa. Lisäksi hän toivoi käytännön vinkkejä elämänmuutoksen toteuttamiseen. Juttukaverit olivat kuitenkin vähissä, sillä lähipiiriin ei kuulu muita tyypin 1 diabeetikoita.
Mieleen muistui Diabetesliiton nuortenkurssi, jolla Niina oli ollut yli 15 vuotta sitten. Hän jutteli diabeteslääkärilleen diabeteskurssille hakeutumisesta. Tämä innostui suunnitelmasta ja kirjoitti tarvittavat paperit Kelaan.
Lopulta viime keväänä Niina vietti viisi päivää Diabeteskeskuksessa aikuisten tyypin 1 diabeetikoiden kurssilla.
– Oli mahtavaa tavata viimeinkin muita, jotka elävät saman sairauden kanssa. Huonekaverin kanssa meillä synkkasi välittömästi. Eräs aikoinaan nuortenkurssilla tapaamani ystävä on tiivistänyt vertaisuuden hauskasti: meitä yhdistää samanlainen haima.
Niina kertoo kymmenen hengen ryhmän koostuneen hyvin monenlaisista ihmisistä: eri-ikäisistä miehistä ja naisista ympäri Suomea.
– Osa haki minun tapaani selkeästi tsemppiä ja uusia ideoita omahoitoon. Joillakin taas sairaus oli valmiiksi tosi hienosti tasapainossa, ja he halusivat kurssilta lähinnä virkistystä ja pientä hienosäätöä. Heidän esimerkkinsä oli tärkeä meille muille, Niina kuvailee.
Auringonpaisteiset kevätpäivät Diabeteskeskuksessa sisälsivät paljon ohjelmaa ja tiukkaa asiaa. Rantakallioillakin ehdittiin silti istuskella.
– Ja taas paistettiin tikkupullaa ‒ ihan niin kuin kauan sitten nuortenkurssilla, Niina mainitsee.
Kolme kuukautta myöhemmin pidetty jatkokurssi oli vielä antoisampi, olihan porukka jo valmiiksi tuttu.
– Ja väli oli juuri sopiva. Muutamassa kuukaudessa ehtii tehdä muutoksia omiin tottumuksiin, Niina pohtii.
Insuliini alkoi imeytyä
Niinan pistämistottumukset muuttuivat diabeteskurssilla täysin, kun kurssin diabeteshoitaja ehdotti hänelle uusia pistospaikkoja kyljistä.
– Pitkään käyttämäni kohdat reisissä ja vatsassa olivat pahasti turtuneet. Pienellä kikalla oli isot vaikutukset: insuliini alkoi imeytyä ja vaikuttaa ihan uudella tavalla. Verensokeriarvot laskivat välittömästi, ja pystyin pienentämään insuliiniannoksia, Niina kertoo.
Toinen tärkeä kurssin oppi oli, että Niina alkoi pistää insuliinia ennen jokaista ateriaa. Parantuneen sokeritasapainon yllättävänä seurauksena oli muutaman kilon painonnousu.
– Ehdin jo olla ihmeissäni lihomisesta. Lohdutti kuitenkin kuulla kurssin kakkosjaksolla, että tosi monelle käy juuri samoin verensokerin korjaantuessa, Niina toteaa.
Kaikkein tärkein anti on silti ollut oman vertaisten ryhmän löytyminen. Porukka on pitänyt tiiviisti yhteyttä myös kurssin päätyttyä.
– Meillä on oma WhatsApp-ryhmä, ja puhelin laulaakin nykyään vertaistukea joka päivä. Juttelemme somessa diabeteksesta, mutta myös kaikesta muusta mahdollisesta. Tulossa on yhteinen mökkiviikonloppu, jonka aikana emme aio puhua sairaudesta.
Niinan parantunut hoitotasapaino on pantu merkille myös diabetesvastaanotolla. Hän itse on alkanut asettaa itselleen uudenlaisia päämääriä ja rajapyykkejä.
– Ensin tavoitteeni oli saada hobis alle yhdeksään. Onnistuin, ja seuraavaksi pyrin alle kahdeksaan. Olen kirjoittanut tavoitteeni seinälle liitutaululle, jotta tavoite pysyy koko ajan kirkkaana mielessäni, Niina kertoo.
Hän sanoo suhtautuvansa diabetekseensa, sen omahoitoon ja tulevaisuuteen nyt positiivisesti ja suorastaan odottavasti. Suuri kiitos tästä kuuluu Diabetesliiton kurssille.
– Harmittaa ainoastaan, etten hakeutunut sinne jo paljon aikaisemmin. Suosittelen diabeteskurssille osallistumista jokaiselle, jolla vain riittää kiinnostusta. Lääkärin tai puolison patistelemana vailla omaa motivaatiota kurssi ei varmaan hyödytä yhtä paljon.•
Lue lisää Diabetesliiton kurssitarjonnasta liiton verkkosivulta: www.diabetes.fi/kurssit
