Teksti: Eeva Mehto
Kuusi vuotta sitten Raili Wallenius meni valittamaan jatkuvaa väsymystään lääkärille. Hänen olonsa oli niin voimaton, että hänen oli vaikea ylipäätään nousta ylös. Paino oli 120 kiloa.
Raili Wallenius oli sairastunut kakkostyypin diabetekseen. Hänen paastoverensokerinsa oli 12.
Vastaanotolla hänestä tuntui, että lääkäri mittaili arvostelevasti hänen lihavuuttaan.
– Ihmiset ajattelevat usein, että lihavat ovat saamattomia ja laiskoja. Ja monet lääkärit ovat heti määräämässä lääkkeitä ja kirjoittavat vaikka mitä reseptejä, jos vain jotain valittaa, Raili puuskahtaa.
Railinkin lääkäri epäili suuresti potilaansa kykyä elämäntapamuutoksiin ja tarjosi avuksi lääkkeitä.
– No juu, onhan muitakin vaihtoehtoja. Ruokavalio pitäisi muuttaa ja liikuntaa lisätä, lääkäri sanoi sitten.
Hän ei osannut aavistaa, että edessä oli nyt potilas, joka on niin sitkeä, että jotain päätettyään hän ei luovuta.
Sitten hän alkoi kävellä
Railin lonkat kuluivat ja selkä vammautui raskaita huonekaluja Askossa kantaessa. Työn vaihtaminen kevyempään ei enää auttanut, joten hän jäi alle 60-vuotiaana varhaiseläkkeelle.
– Olen tehnyt töitä 11-vuotiaasta asti, enkä ollut koskaan koulusta tai töistä pois. Olen lapsesta asti ajatellut, että se mikä täytyy tehdä, sen myös teen, Raili sanoo.
Sairastuttuaan diabetekseen hän päätti alkaa liikkua ja syödä terveellisesti. Hänen kuntonsa oli ylipainon ja lonkka- ja selkävaivojen takia niin huono, että hän jaksoi tuskin kävellä edes 200 metriä.
Vaivoistaan huolimatta Raili oli sitkeä. Hän aloitti jokapäiväiset kävelylenkit. Päivä päivältä matka hieman piteni, ja vuoden kuluttua lenkit olivat venyneet 13–15 kilometriin päivässä ja 100 kilometriin viikossa. Aikaa kävelylenkkeihin menee nyt kolmisen tuntia joka päivä – kesät, talvet. Talvisin hän lisäksi hiihtää, jos vaan lunta ja latuja riittää.
Raili hankki verensokerimittarin ja mittasi säännöllisesti sokeriarvonsa. Arvot laskivat samaa tahtia painon kanssa. Nyt Raili painaa enää 70 kiloa ja pitkän aikavälin sokeriarvo on ollut jo muutaman vuoden viiden prosentin lukemissa.
Liha vaihtui juureksiin
Myös Railin ruokavalio on muuttunut. Liha ja makkara vaihtuivat juureksiin ja vihanneksiin. Nyt hän syö porkkanaa, lanttua, sipulia, juuriselleriä, palsternakkaa, bataattia… Niitä hänellä on kotona aina. Ruuanlaittoon hän käyttää rypsiöljyä.
– Olen laihduttanut koko ikäni. Lihavat ihmiset laihduttavat jatkuvasti, mutta kilot tulevat aina takaisin ja lisääntyvät, Raili on huomannut.
Omasta kokemuksestaan hän tietää nyt, että vain pitkäjänteinen elämäntaparemontti tuo pysyviä muutoksia.
– Huomasin, että terveellinen ruoka voi olla myös edullista. Valmisruokia en osta, paitsi joskus pakastepinaattikeittoa.
Raili on aina välttänyt turhien lääkkeiden syöntiä, mutta verenpainelääkkeet hän ottaa säännöllisesti. Korkea verenpaine todettiin jo alle 50-vuotiaana.
Railin diabetestaipumus on vahvasti perinnöllistä. Sekä isällä että äidillä oli kakkostyypin diabetes. Isä joutui sydänkohtauksen jälkeen sairaskotiin ja kuoli siellä 72-vuotiaana, mutta äiti eli diabeteksensa kanssa peräti 98-vuotiaaksi.
Kiitollisuus kantaa
– Lapsuuteni oli mukava. Meitä oli viisi lasta. Asuimme Lapinlahdella Savossa. Muutin Helsinkiin, kun menin oppikouluun. Muu perhe jäi aluksi maalle.
Helsingissä Raili asui äidin kasvattisisaren, Martan luona.
– Äidin vanhemmat kuolivat tuberkuloosiin ja äiti joutui kolmevuotiaana lastenkotiin, josta hän pääsi myöhemmin Martan perheeseen. Martta oli jo silloin valmis lääkäri, Raili kertoo.
Raili tuntee edelleen suurta kiitollisuutta lääkäritädiksi kutsumaansa Marttaa kohtaan. Tohtoritäti oli vanhapiika – niin kuin siihen aikaan sanottiin –, eikä hän on ollut huusholli-ihminen, joten Raili sai hoitaakseen monenlaisia taloustöitä. Martta oli tarkka siisteydestä, ja Raili oppi nopeasti pitämään tavaransa järjestyksessä. Läksyt tuli myös aina tehdä heti koulusta tullessa.
– Muistan, että yöksi vaihdettiin aina toiset lettinauhat ja kouluun toiset. Lettinauhat piti joka käytön jälkeen pestä ja kietoa tiiviiksi rullaksi, jotta ne siliäisivät. Olen oppinut tunnollisuuteni Martalta, Raili sanoo.
Raili oppi tohtoritädiltään myös perussivistystä ja tiedonjanoa, joista hän ollut kiitollinen koko ikänsä.
Kun Railin perhe muutti Helsinkiin, Raili palasi asumaan heidän kanssaan. Köyhällä perheellä ei ollut varaa kouluttaa tyttöä, joten Raili kävi päivät töissä ja opiskeli illat iltakoulussa.
Pokien ruuantähteet lihottivat
Aviomies löytyi tansseista ”Annan Vennulta”, joka oli ruotsinkielisen Arbetets Vänner -yhdistyksen tanssipaikka. Raili oli tuolloin 16-vuotias, ja pariskunta meni vanhempien luvalla naimisiin, kun hän oli 17-vuotias.
Perheeseen syntyi nopeaan tahtiin neljä poikaa, joista vanhin kuoli vain viiden tunnin ikäisenä
Raili halusi hoitaa lapsensa itse. Lastenhoidon lomassa hän teki ompelutöitä aina kun ehti, ja kun aviomies saapui kotiin, hän meni vielä illaksi töihin.
– Ajattelin, että se olen minä, joka opetan maailmankatsomuksen ja käytöstavat pojilleni. En ollut lainkaan varma, että heitä hoidettaisiin muualla yhtä hyvin. Ainakaan kukaan ei olisi rakastanut lapsiani niin paljon kuin minä, Raili perustelee valintaansa.
Raili oli nuorena hoikka, mutta paino alkoi nousta, kun hänellä oli tapana syödä poikien ruuantähteet. Siihen maailmanaikaan ruokaa ei heitetty hukkaan.
Vaikka Raili on koko elämänsä liikkunut paljon, paino jatkoi nousuaan. Syynä oli myös epäterveellinen ruokavalio. Kun Raili meni vuonna 1956 naimisiin, Suomessa oli talviaikaan tarjolla vain niukasti vihanneksia.
– Jos lanttuja saatiin, ne olivat usein paleltuneita, hän muistelee.
Eläinrasvojen haitallisuudesta ei vielä tiedetty mitään.
Vasta vähän ennen aviomiehen kuolemaa perheessä alettiin syödä kalaa ja vihanneksia.
Aviomiehen sydän petti
Railin elämä muuttui, kun hänen rakas miehensä Kalevi lyyhistyi yllättäen kotiovelle ja sai sydänkohtauksen. Miehellä oli diabetes, jota hoidettiin insuliinilla. Mutta sitä Raili ei tiennyt, että miehellä oli myös synnynnäinen sydänvika.
– Kalevi oli jo lapsena tiennyt sydänviastaan, mutta hän ei halunnut koskaan paljastaa sitä. Kalevi oli isätön, äitinsä ainoa lapsi ja tottunut piilottamaan heikkoutensa, Raili kertoo.
78-vuotias Raili asuu nyt yksin Helsingissä Vanhankaupungin lahdella hyvien lenkkimaastojen ja kauniiden maisemien äärellä.
Onnellinen optimisti
Raili sanoo kaikille, että kannattaa kävellä.
– Lähden joka aamu kahdeksan aikaan ulos. Heti kun hengitän raitista ilmaa, ikävät ajatukset lähtevät päästä. Kolmen tunnin lenkillä huolet häviävät ja hauskat muistot täyttävät mielen, hän kuvailee.
Railin vanhin poika täyttää 60 vuotta. Hän on pojista ainoa, jolla on diabetes. Terveysasioista äiti ei pojille saarnaa.
– En puutu heidän elämäänsä. Ainoastaan kaukaa viisaasti kerron heille omista kokemuksistani, joista he voivat halutessaan ottaa oppia.
Raili viihtyy arjessaan: hän tekee ristisanatehtäviä ja käsitöitä ja tapaa perheenjäseniään sekä ystäviään. Hän siivoaa joka päivä ja sanoo rakastavansa sitä puuhaa.
Raili viihtyy hyvin myös yksin, eikä tunne itseään koskaan yksinäiseksi, saatikka masentuneeksi.
– Minulla on suruja ja olen ollut surullinen, mutta masentumaan en suostu. Ajattelen, että masennus tulee turhasta omaan napaan tuijottamisesta, hän sanoo.
Raililla oli onni löytää niin ihana aviomies, että häntä on vaikea unohtaa.
– En ole vieläkään selvinnyt mieheni kuolemasta, vaikka siitä on jo yli 16 vuotta. Sitä surua ei hälvennä mikään, selvittävä vain on. Ajattelen, että mitä suurempi rakkaus, sen suurempi suru.
Raili muistuttaa, että on turha röyhistellä rintaansa, kun itsellä menee hyvin ja toisella huonommin, sillä milloin tahansa elämä voi muuttua.
– Kukaan ei täältä selviä ehjin nahoin hengissä.
