Teksti: Sirpa Palokari
Meloja on äänetön vaeltaja, joka pääsee lähelle luonnon ihmeitä. Risto Lundström rentoutuu ja tyhjentää päätään melontaretkillä. Joskus retki muuttuu seikkailuksi.
Risto Lundström aistii viileän veden läheisyyden meloessaan pitkin kiemurtelevaa jokea. Hän kuulee kerttusten ja satakielten laulun ja hätkähtää silloin tällöin jokitörmän pusikosta lentoon kahahtavaa peltopyytä. Hitaasti yötä kohti edetessä äänimaisemaan alkaa ilmestyä iltalaulajia… Kunnes laskeutuu täydellinen hiljaisuus, jolloin hän voi kuulla oman hengityksensä.
Hämeenkoskella asuvan Riston melontaretket suuntautuvat usein läheiselle Teuronjoelle. Lammin Pääjärveltä laskevaa jokea pitkin pääsisi Hämeenlinnaan asti, mutta yleensä hänelle riittää parin tunnin retki. Vapaapäivinä ja lomilla reissut voivat kestää yön yli: silloin hän pakkaa kajakkiin makuupussin, pienen teltan tai laavukankaan ja eväät.
– On viehättävää lähteä ilman ennakkosuunnittelua ajelemaan kajakin ja kartan kanssa ja pysähtyä, kun löytyy mukava paikka, hän sanoo.
Risto innostui melonnasta kymmenisen vuotta sitten ja hommasi kevyen, autossa helposti kuljetettavan kajakin. Muutama vuosi sitten hän osti toisen, jolla reissuun lähtee mukaan joko avovaimo tai joku perheen neljästä pojasta.
Maisemaa melojalle riittää. Joet, järvet ja meri tarjoavat kaikki erilaisen kokemuksen: meri voiman ja avaruuden, joki jännittävät, monimuotoiset rannat, järvi leppeän idyllin saarineen ja luotoineen. Risto nauttii enimmäkseen joilla melomisesta, mutta kesämökillä Pertunmaalla perhe harrastaa myös järvimelontaa.
– Kun matalalla, lähellä vedenpintaa olevalla kajakilla lipuu kirkkaassa vedessä, voi nähdä pohjakivet ja kaloja. Koskeloita ja telkkiä pääsee aivan lähelle, ne eivät havaitse kajakkia, Risto kuvailee.
Eväät ja ennakointi
Ristolla on ykköstyypin diabetes, mutta se ei haittaa melojan menoa. Sairaus ei ole myöskään millään tavalla häirinnyt hänen toista harrastustaan, moottoripyöräilyä. Hän pitää hoitotasapainoaan hyvänä, mutta varautuu matalaan verensokeriin sen verran, että taskussa kulkevat aina mukana glukoositabletit. Melontareissuille hän ottaa mukaan pienet eväät.
Ennakoinnista on apua silloin, kun päivään on kertynyt tavallista enemmän liikuntaa.
– Olen huomannut, että kun olen harjoittanut rankempaa tai pitkäkestoisempaa liikuntaa, se saattaa näkyä seuraavana päivänä. Joskus olen liikunnan jälkeen herännyt yöllä verensokerin laskuun, Risto kertoo.
Hän sairastui diabetekseen 8-vuotiaana. Viime vuonna hän osallistui Diabetesliiton kaksiosaiselle kurssille ja piti sitä varsin hyödyllisenä. Hän sai lääkäriltä muun muassa neuvon vaihtaa pitkävaikutteinen insuliini kahteen annokseen, mikä on tepsinyt hyvin.
– Myös hiilihydraattien laskemiseen tuli hyvää tietoa, joka tuntui olevan mieluista kaikille kurssilaisille. Muutenkin saimme vinkkejä moniin käytännön asioihin, ja myös vahvistusta sille, että liikunnalla on iso merkitys terveydelle, Risto kertaa.
Kenties parasta kurssilla oli kuitenkin ajatustenvaihto muiden diabeetikkojen kanssa.
– Huomasin muun muassa, että muutkin turhautuvat kun käy niin, että liikunnasta huolimatta verensokerit ovat korkealla, Risto muistelee ja lähettää terveisiä kaikille kurssikavereilleen.
Hän kannustaa diabeetikoita perustelemaan kurssien tarpeellisuutta työnantajilleen, sillä diabeteskurssien annista hyötyvät lopulta työnantajatkin.
Pieniä seikkailuja
Lundströmien uusperheessä on 8-, 10-, 13- ja 15-vuotiaat pojat, joten hulinaa ja menemistä riittää. Risto on ollut 13 vuotta automyyjänä, nykyisin hän työskentelee Lahdessa isossa autoliikkeessä. Työ on vaativaa sekä tuoton että asiakaskontaktien näkökulmasta – ja samalla myös hyvin antoisaa. – Paras puoli työssäni on ehdottomasti ihmisten kohtaaminen, hän toteaa.
Melonta ja luonnossa liikkuminen sekä moottoripyöräretket ovat leppoisaa vastapainoa hektisille työpäiville. Melonta on siitä mainio laji, että sitä voi harrastaa yhtä lailla porukassa kuin omissa oloissaan. Liikunnan määrää voi säännöstellä: joko vetää täysillä hikeen, tai tunnelmoida hitaasti eteenpäin lipuen. On vauhti mikä tahansa, melonta saa kehon eloon ja ylävartalon lihakset jämäköitymään.
Meloja on joustava mieleltään. Hän kuittaa yllätykset seikkailuiksi ja panee pienet kastajaiset kokemusten piikkiin.
– Kerran olimme 11-vuotiaan Eliaksen kanssa Evolla yöretkellä ja näytin hänelle, miten kajakilla rantaudutaan, mutta keikahdin ja kastuin. Poika on muistanut mainita, miten iskä näyttää mallia.
Risto on hyvillään, ettei hänen avovaimonsa Piia ole turhanhuolehtija. Piia luottaa siihen, että mies hoitaa diabeteksensa ja selviää niin vesillä kuin tienkin päällä. Tosin aina melojan vaimo ei huolelta välty. Kerran Risto lähti iltamyöhällä Teurojoelle ja sopi Piian kanssa, että hän soittaa ja ilmoittaa paikan, josta tämä voi tulla hakemaan hänet autolla. Soittoa ei kuitenkaan kuulunut, ja kun Piia yritti soittaa Ristolle, puhelut menivät vastaajaan.
– Kävi niin, että joella tuli nopea tilanne: kun puunoksa taittui penkalta, tein väistöliikkeen ja kippasin kajakin. Reppu ja lippis lähtivät virran mukana, kännykkä kastui ja sippasi. Jatkoin märkänä matkaa, kunnes rantauduin ja menin yhden talon ovelle koputtelemaan, mutta ovea ei avattu vaikka joku oli selvästi kotona. Onneksi löysin läheiseltä pellolta kyntötöissä olevan maanviljelijän ja sain soittaa hänen puhelimellaan, Risto muistelee huvittuneena.
Lundströmin perheenjäsenet ovat ulkoilmaihmisiä, ja vapaa-aika kuluu usein luonnonhelmassa. Erityisen viehätyksen arkeen tuovat pariskunnan yhteiset extempore-jutut. Esimerkiksi he etsivät kartalta viehättävän järven ja sinne vievän metsätien, kytkevät pakettiauton koukkuun peräkärrysaunan ja vetävät sen rannalle. Melonnan jälkeen he heittävät klapit pesään ja virittelevät saunan lämmetessä nuotion iltapalaa varten. Jos luvassa on lämmin yö, pariskunta ei palaa kotiin, vaan kömpii pakettiauton koppiin yöpuulle tai virittää laavukankaan rantakoivun kylkeen.
