”Odota kulta, äiti ajaa ja auttaa sinua ihan pian. Kulta, ei mitään hätää”.
Taustapeilistä näin takapenkillä oksentavan yksivuotiaan poikani. Ajatukset juoksivat sekavana päässä: ”Justhan me oltiin pulkkamäessä, miksi poika hengittää noin, mitä nyt tapahtuu, pärjääkö muut kotona, Sisu kulta, ei mitään hätää”. En tiedä, rauhoittelinko niin itseäni vai poikaani.
Tuo sunnuntaipäivä pysyy mielessäni lopun elämääni, silloin poikani sai diagnoosin että hän sairastaa diabetesta. Aamu alkoi normaalisti: koko perhe oli pulkkamäessä ja nautimme olostamme, muutaman päivän päästä oli joulukin. Sisulla oli ollut korvatulehduksia koko pienen ikänsä, ja sinäkin päivänä laitoin hänen kiukkuisuutensa sen piikkiin. Päivän mittaan poika alkoi läähättää ja väsyä. Emme osanneet yhdistää viikon kestänyttä janoa, pissaamista ja väsymystä diabetekseen.
Illan suussa aloin huolestua pojan läähätyksen vuoksi. Yritin kaikin kotikonstein – raittiilla ilmalla ja rentouttavalla kylvyllä – saada tilanteen laukeamaan. Lopulta soitin sairaalaan, ja meitä pyydettiin tulemaan näytille. Lähdin heti, sillä äidinvaistoni sanoi että nyt oli kyse jostain isommasta. Loppuillan osalta muistot ovat hieman sekavia. Lähtiessä huikkasin vielä esikoiselle, että äiti ja Sisu tulevat pian takaisin kotiin, käy iskän kanssa nukkumaan.
Matkalla sairaalaan kuuntelimme muumimusaa ja ajoin leppoisasti, kunnes yhtäkkiä Sisu alkoi oksentaa tosi rajusti. Tajusin heti, että nyt on mentävä ja lujaa. Laitoin hätävilkut päälle, ja kun pääsimme sairaalan pihaan, juoksin oksenteleva poika sylissä päivystykseen.
Hoitajien tutkiessa Sisua selvisi pian, että pojan verensokeri on 33,3. Vilkuilin hoitajien ilmeitä ja yritin kysellä mitä nyt tapahtuu, ja sitten jo juoksimme toiselle osastolle. Pidin itkevää ja väsynyttä lastani sylissä ja itkin itsekin.
Vaatteita pois, verikokeita, kanyyleja päähän, stetoskooppeja, sydänkäyriä. Tuntui että pyörryn. Mikä sitä vaivaa, mitä te teette, vastatakaa nyt joku!
Pian lääkäri pysähtyi ja sanoi, että pojallasi on tyypin 1 diabetes ja joulu menee nyt sairaalassa, ja siirrytte teho-osastolle. Tilanne on paha: ketoosimyrkytys ja todella korkeat sokeriarvot.
Osasin yhdistää sanan diabetes vain liikalihavuuteen, joten en tiennyt mitä ajatella tilanteesta. Toivoin vain, että saan olla Sisun luona koko ajan – ettehän vie sitä pois.
Minun rakas pieni poikani. Maailmani tuntui yhtäkkiä uskomattoman pieneltä.
Teho-osastolla olo oli uuvuttavaa. Sisulta otettiin koko ajan verikokeita, eikä suonia meinannut löytyä, poika oli kuin neulatyyny. Sokeriarvot eivät meinanneet millään laskea, ja aivoturvotuksen vuoksi verensokeria ei voinut laskea liian nopeasti.
Kaksi vuorokautta makasimme sängyssä vieretysten, sylikkäin. Olin hirveän väsynyt ja itkin ja lauloin Sisulle.
Isä ja sisko saivat tulla teholle moikkaamaan meitä hetkeksi. Se vierailu oli täynnä kyyneleitä, ikävää, rakkautta ja tuskaa, mutta Sisu sai isosiskolta silminnähtävsti voimaa. Hän kömpi istumaan ja alkoi taputtaa siskon nähdessään. Minä ja mieheni itkimme.
Seuraavat viikot hoimme lausetta ”kyllä tästä selvitään, eikö vaan”. Opettelin pistoshoidon heti osastolla. Se tuntui hirveältä, mutta kun ei ole vaihtoehtoja, niin se on vain tehtävä.
Osastolla minulla oli tapana Sisun nukahdettua sammuttaa valot ja itkeä: tuska ja viha kumpusivat jostain todella syvältä sielustani. En ole koskaan ollut niin lohduton kuin silloin. Soitin usein äidilleni, ja hän lohdutti minua. Tunsin itseni hirveän avuttomaksi.
Jouluaatto tuli, ja pääsimme kotilomalle. Se oli ensimmäinen kerta, kun pelkäsin olla vain perheeni kanssa. Osaanko varmasti hoitaa Sisua? Pojan isänkin piti opetella pistämään, ennen kuin meidät kotiutettiin, ja se sujui hyvin. Siitä hetkestä lähtien olen katsonut miestäni ylöspäin: hän ottaa vastuuta lapsestamme aivan yhtä paljon kuin minäkin, hän on todella upea isä ja aviomies. Olemme onnellisia, että meillä on toisemme.
Sisun sairaus toimi pikaliimana meidän perheessämme, olemme vahvempia ja toimimme paremmin yhteen kuin koskaan ennen.
Sisun sairastumisesta on nyt muutama kuukausi. Korvat on putkitettu, ja sokeritasapaino pikkuhiljaa löytymässä. Hoidamme Sisua monipistoshoidolla, koska insuliinipumpun ja sensorin kokeileminen oli meistä kovin hankalaa, eikä Sisukaan pitänyt siitä.
Diabeteksesta on tullut meille yksi perheenjäsen, josta pidämme hyvää huolta. Sisu ei enää paljon harmistu insuliinin pistämisestä tai verensokerin mittailusta. Hän osaa kertoa heti, kun tulee nälkä, ja öisin verensokerin laskiessa hän herää.
Äitinä tämä kokemus on ollut suurin matka omaan itseeni, kykyyni taipua ja venyä. On ollut hirveän huonoja hetkiä, jolloin vain vihasin maailmaa ja itkin. Nopeasti tästä on kuitenkin tullut arkipäivää, ja odotan luottavaisin mielin tulevaisuutta. Ja kuten varmasti jokainen äiti, rukoilen että diabetekseen löydetään parannuskeino.
Diabeetikon läheisenä osaan arvostaa elämää lahjana. Helpotus on, että molemmat lapsemme tottuvat diabetekseen jo pienenä. Nelivuotias isosiko osaa jo mitata verensokerin ja kyselee aina josksus, että onkohan Sisun verensokeri matala, kun se noin kiukuttelee.
Unohtamatta muita läheisiämme, mummoja, ukkeja ja ystäviämme. Olemme selvinneet vain, koska olemme saaneet tukea ja lohtua toisiltamme. Ja koska osaamme puhua toisillemme ja kuunnella, ja osaamme riidellä ja rakastaa.
Molemmat lapseni saavat aina tulla syliin, vaikka kesken kauppareissun, jos siltä tuntuu. Kuuntelen, jos on asiaa, mutta minun luokseni saa tulla huvikseenkin, kun tekee mieli halia.
”Suurin luonnonvoima on äidinrakkaus.”
Laura Rissanen
Sisun tarina nähdään 14.9. Elämä Lapselle -konserttilähetyksessä MTV3:ssa.
