Teksti: Helena Hyvärinen
Diabetes-, Sydän- ja Aivoliiton Yksi elämä -hankkeessa tehdään ahkerasti työtä sen eteen, että vertaistukitoiminta saadaan mukaan hoitoketjuihin ja kuntoutumiseen osaksi hyvää hoitoa. Yksi tätä työtä tekevistä on Diabetesliiton järjestösuunnittelija Marianne Kukkasniemi.
Viime vuoden elokuussa Diabetesliiton järjestösuunnittelijana aloittanut Marianne Kukkasniemi tuntee diabeetikoiden ja heidän perheidensä arkea ja siihen liittyviä tarpeita ja huolenaiheita. Työskennellessään aikaisemmin kuntoutusohjaajana puolet hänen asiakkaistaan kuului tähän joukkoon.
– Yhdistyksissä on aina tarjolla vertaistukea, mutta on tärkeää, että sitä on tarjolla myös organisoidusti. Yksi elämä -hankkeen tavoitteen toteutuminen tarkoittaa sitä, että juuri sairausdiagnoosin saaneen ihmisen tueksi voidaan osoittaa vertaistukihenkilö jakamaan ja helpottamaan akuuttia henkistä kriisiä, Kukkasniemi määrittelee.
Tavoitteen saavuttamiseksi eri puolella maata järjestetään vertaistukihenkilöiden ja vertaistukiryhmänohjaajien koulutuksia.
– Lisäksi yhdistysten hallituksille järjestetään koulutusta, joka on suunnattu vertaistukitoiminnan käynnistämiseen ja kehittämiseen, Kukkasniemi kertoo.
Omat kokemukset jakoon
Järjestöjen tarjoamissa koulutuksissa vertaistukihenkilöt ja vertaistukiryhmien ohjaajat oppivat ymmärtämään ja tunnistamaan sairastumisen ja sairastamisen eri vaiheita ja vaitiolovelvollisuuden ja luottamuksen merkitystä.
– Vertaistukihenkilöiden koulutuksessa painopiste on kahdenkeskisessä kohtaamisessa. Mukaan kannattaa lähteä, jos on sinut oman sairautensa kanssa, haluaa jakaa omia kokemuksiaan, ja on valmis tukemaan toista ihmistä sovittujen raamien puitteissa, Kukkasniemi kannustaa.
Vertaistukiryhmänohjaaja toimii kahdessa roolissa: hän ohjaa ryhmää ja tuo vertaisena mukaan oman kokemuksensa sairaudesta, joka yhdistää ryhmän jäseniä. Koulutuksessa käsitellään muun muassa ryhmän pelisääntöjä ja ryhmätoiminnan perusteita, kuten sitä, miten pitkään ryhmän jäsenten on tarkoitus tavata.
– Vertaistukitoiminta on vapaaehtoistyötä. Jos koulutus kiinnostaa, kannattaa ottaa yhteyttä omaan paikallisyhdistykseen, Kukkasniemi opastaa.
Erilaisia kohtaamisia
Koska ihmiset ovat erilaisia, kohtaamiset voivat tapahtua monella eri tavalla: kasvotusten, verkossa, puhelimessa tai sähköpostilla. Vertaistapaamisia järjestetään muun muassa sairaaloissa, kuntoutusryhmissä, vertaisryhmissä ja ihmisten itse ideoimissa paikoissa.
– Koen itse rikkautena sen, että saan työssäni vierailla yhdistyksissä ja tavata erilaisia ihmisiä. Samalla näen, millaista vertaistukea eri paikkakunnissa on tarjolla, Kukkasniemi kertoo.
Vertaistuella on tunnetusti monia myönteisiä vaikutuksia. Motivaatio tehdä työtä kuntoutumisensa eteen vahvistuu, ja samalla toisen ihmisen rohkaisevat sanat voivat palauttaa tunteen siitä, että omaan terveyteen pystyy vaikuttamaan, Kukkasniemi kuvailee.
Toisen ihmisen antama tuki ehkäisee myös yksinäisyyttä, masennusta ja päihteisiin turvautumista, jotka voivat johtaa tavallisesta, hyvästä arjesta syrjäytymiseen.
– Parhaimmillaan vertaistuki voimaannutta kumpaakin osapuolta.
Tukea tarvitaan kipeimmin alkuvaiheessa
Kangasalla asuva Tea Boman kiinnostui diabeetikoiden edunvalvonnasta pari vuotta sitten, kun hänen kymmenvuotias tyttärensä sairastui tyypin 1 diabetekseen. Nyt Boman vaikuttaa Tampereen diabetesyhdistyksen hallituksessa ja vetää vertaistukiryhmää, joka on tarkoitettu nuorten diabeetikoiden vanhemmille.
– Ryhmä toimi pitkään aktiivisesti toisen ihmisen vetämänä. Kun minä aloitin tammikuussa ryhmänvetäjänä, tapaamisiin tuli vain muutama ihminen, ja keskustelu siirtyi Facebookiin, Boman kertoo.
Ryhmän kutistuminen osoitti, että tukea tarvitaan erityisesti siinä vaiheessa, kun lapsi on saanut diabetesdiagnoosin.
– Nyt mietimme, että ehkä suurempi tarve on juuri sairastuneiden nuorten vanhempien ryhmälle. Toki mukaan ovat tervetulleita kaikki diabeetikkonuorten vanhemmat, Boman sanoo.
Käytyään vertaistukiryhmänvetäjän koulutuksen Boman ymmärsi, että vertaistuki olisi ollut hyväksi hänelle itselleenkin tyttären sairastuttua. Hän ei osannut kuitenkaan kaivata sellaista, koska hän eli tuolloin kuin sumussa.
– Tuntui, että elämä on pelkää hiilihydraattien laskemisen opettelua, verensokerin mittaamista ja oikeiden insuliinimäärien opettelua, Boman muistelee.
Boman piti antoisana koulutusta, jossa korostettiin, että vertaistukija on kuuntelija ja rinnalla kulkija, ei lääketieteen asiantuntija.
– Kurssilla puhuttiin paljon myös vertaistukihenkilön omien kokemusten jakamisesta ja ihmisten erilaisuudesta. Jotkut kaipaavat ryhmätoimintaa, toisille taas riittää keskustelu somessa. Itse kaipaan kohtaamista kasvotusten, Boman sanoo.
Hän on havainnut, että vertaistukitoiminnan keskeisiä haasteita on tarpeen ja tarjonnan kohtaaminen. Pieni, vaatimaton tiedote sairaalan ilmoitustaululla kymmenien muiden lappujen joukossa jää helposti huomaamatta.
– Toiveeni on, että vertaistukiryhmästä kerrottaisiin vastasairastuneiden nuorten vanhemmille hoitopaikassa.
Ikäihmisille mielekästä yksinäisyyden torjuntaa
Kun Kajaanin seudun diabetesyhdistyksen entinen puheenjohtaja Eero Haverinen osallistui Yksi elämä -hankkeen vertaistukihenkilökurssille, hän vakuuttui, että toiminta on juuri häntä varten. Haverinen ryhtyi tukemaan kahta iäkästä miestä, joista toisella on ykköstyypin ja toisella kakkostyypin diabetes, jota hän itsekin sairastaa.
Nyt viikoittaiset tapaamiset ovat jatkuneet useita vuosia, ja Haverisen tukemat miehet ovat ylittäneet 80 vuoden kunnioitettavan iän.
– Toinen ystäväni asuu hoitokodissa, ja hän liikkuu pyörätuolilla. Toinen miehistä on vuodepotilaana terveyskeskuksessa, Haverinen kertoo.
Hoitokodissa asuva mies osallistui pitkään samaan paikallisen diabetesyhdistyksen miestenkerhoon kuin Haverinen, kunnes heikentynyt kuulo sai hänet vetäytymään tapaamisista. Elämä meni entistä mustemmaksi miehen jäätyä leskeksi.
– Tämä murheellinen ja itsensä yksinäiseksi tuntenut ystäväni sanoi olevansa valmis lähtemään täältä itsekin, Haverinen muistelee.
Vertaistukihenkilönä hän pitää tärkeimpinä tehtävinään yksinäisyyden torjumista, myönteisistä asioista puhumista ja myönteisten asioiden tekemistä.
– Poimimme yhdessä miehen talon pihapiiristä monena kesänä viinimarjat. Diabetesta sivusimme sen verran, että kysyin hänen sokeritasapainostaan, mutta muuten tapaamisemme ovat olleet enimmäkseen toisenlaisista asioista puhumista. Tosin tästä ystävästäni ei juttua lähde muuta kuin kyselemällä.
Terveyskeskuksen osastolle päätyneellä ystävällä sen sijaan riittää omaisia, ja hän on Haverisen mukaan iloinen ja nauravainen. Liikkuminen on kuitenkin vaikeaa ja puheesta ei tahdo tapaamisten yhteydessä saada aina selvää, koska mies on puoliksi halvaantunut.
– Kun hän pystyi vielä liikkumaan, tapasimme usein kirjastossa ja kävimme taidenäyttelyissä.
Vertaistukihenkilönä toimimisesta on tullut Haveriselle oleellinen osa omaa arkea. Jos tapaamisesta on yli viikko, mies tuntee piston sydämessään.
– Kiitollisuus, joka välittyy tapaamisten päättyessä kummankin miehen silmistä, palkitsee kaikki vaivani. Kättelemme aina tavatessamme ja erotessamme, ja toinen miehistä vilkuttaa perääni niin kauan, kunnes ovi sulkeutuu. Pienet eleet merkitsevät paljon. Kun lähden kotiin, olen aina hyvillä mielin.
