Teksti: Pirjo Silveri
Nauru ja itku, huolettomuus ja huolen kantaminen, ilo ja suru, valo ja pimeys. Vastakohdat sävyttävät Kai Lehtisen elämää. Näyttelijän arki on välillä komediaa, välillä tragediaa, joskus molempia yhtä aikaa.
Taiteilijan verstaan ovessa olevan kyltin voi kääntää fiiliksen mukaan. Toisella puolen lukee Onnen tupa, toisella puolen Sikolätti.
Karjalohjalla asuva perhe on yhtä köyttä -yhdistys, jossa huumori ja luovuus kukkivat.
Synkkiäkin päiviä on matkalle mahtunut. Esikoispojan kuolema ja kolmen lapsen sairastuminen diabetekseen ovat puristaneet Lehtisiä raskaan mankelin läpi. Tulipalossa 18-vuotiaana menehtynyt Eemu katselee läheisiään valokuvassa keittiön ruokapöydän päässä, höyläpenkin vieressä isän verstaassa, seinällä äidin askarteluhuoneessa.
Kai Lehtisen vaimo, sairaanhoitaja Pirjo Viheriäkoski oli pitkään kotiäitinä ison katraan kanssa, mutta työskentelee nykyisin kehitysvammaisten aikuisten kodissa. Ykköstyypin diabetes hiipi huusholliin puskista, kummankaan vanhemman suvussa sitä ei ole ollut.
♦ ♦ ♦
”Se oli aikamoinen sokki. Aapelle se tuli niin pienenä, vuorokauden ajoista ei muista enää mitään, ei oikein vuodenajoistakaan. Se oli sellainen… tiesi, että elämä muuttuu. Mulle tuli kauhea suru, kun ei tuntenut tätä sairautta yhtään”, Kai Lehtinen kuvaili tuntemuksiaan Iso kiitos -ohjelmasarjassa.
Ensimmäisen diabetesdiagnoosin jälkeen muut lapset kyselivät, saanko minäkin nyt diabeteksen. Äiti rauhoitteli, että samaan perheeseen tauti tuskin osuu kahta kertaa. Kun kolmas lapsi sairastui, hän lakkasi ennustamasta mitään.
Yläkoulun viimeistä luokkaa käyvällä Lempillä todettiin diabetes alle kouluikäisenä, toisena perheessä. 18-vuotias Isoveli Valle täydensi trion viisi vuotta sitten. Lehtisillä on siis kokemusta lapsen sairastumisesta pikkulapsena ja murrosikäisenä.
Arki oli paljon rankempaa silloin, kun lapset olivat pieniä. Pikkulapselle puhjennut diabetes vaatii aikuisilta valppautta ja jatkuvaa voinnin seurantaa, usein yölläkin.
– Kyllä valvominen oli meillä enemmän äiskän kuin minun hommia, en edes yritä muuta väittää. Silti olen kulkenut koko ajan varjona mukana, ja tiennyt missä ja miten kulloinkin mennään, Kai Lehtinen sanoo.
Vaikeimmalta hänestä tuntui ensimmäinen tapaus.
– Asian ymmärtämiseen meni pitkä aika. Että kuinka tämä on mahdollista, kun itse olen ollut koko ikäni terve kuin pukki, urheilijakin vielä. Oli mahdoton tajuta, että minun lapseni on lopun ikäänsä sairas, Lehtinen kuvailee.
♦ ♦ ♦
Pikku-Aapen oireet olivat klassiset, jatkuvaa juomista ja vessassa ramppaamista. Sairaanhoitajaäiti arvasi pian, mistä ehkä on kyse.
– Lähdin ajamaan pojan kanssa kohti Lastenklinikkaa, se oli ikimuistoinen retki. Vaimo jäi kotiin esikoisen ja vauvan kanssa. Sairaalassa sain juuri ja juuri puhuttua, miksi tulimme. Kun lääkäri kertoi, että lapsella on diabetes, rupesin itkemään. Se oli minulle niin kuin kuolema, en osannut suhtautua oikein. Aina kun omalla lapsella on jotakin huolestuttavaa, se vaikuttaa hyvin emotionaalisesti, Kai Lehtinen miettii.
Käytännön hoitokuviot isä oppi hiljakseen ajan myötä.
– Silloin piikitettiin insuliinia vielä kertakäyttöruiskuilla. Nykyisin moni asia on paljon helpompaa, hän sanoo.
Yhtenä päivänä kun Aapelta mitattiin verensokeria, Lempi-sisko pyysi, että mitatkaa minulta myös. Vanhempien oli vaikea uskoa silmiään: lukema oli korkea. Uusintamittaus antoi saman arvon. Seuraavana päivänä he mittasivat tyttären verensokerin uudestaan ja sitten he suuntasivat sairaalaan.
Diabetes teki vasta tuloaan, se huomattiin jo ennen kuin se puhkesi kunnolla. Tilannetta alettiin korjata pienellä lisäinsuliiniannoksella. Vuoden päästä haiman oma tuotanto oli täysin loppunut.
Viimeisenä sairastui Valle, 13-vuotiaana. Kun kotiväki huomasi pojan ainaisen janon ja tiheät vessassa käynnit, hänen verensokerinsa oli pakko mitata.
– Silloin kyllä kävi hetken mielessä, että tämä on jo kohtuutonta, isä myöntää.
Luonteeltaan suurpiirteinen ja asioihin ympäripyöreästi suhtautuva poika oli vanhempien mielestä mahdollisimman huono tyyppi sairastumaan diabetekseen.
– Pelkomme oli turhaa. Valle selätti taudin komeasti ja nopeasti. Etukäteen luulin, että juuri hän tappelee taudin kanssa, mutta olin väärässä, Kai Lehtinen toteaa.
Lempi oli alle kymmenvuotias Vallen sairastuessa.
– Ai, taas yksi, ajattelin silloin. Minulle oli normaali asia, että diabetes kuuluu tähän perheeseen, Lempi muistelee.
Tuli jo vähän itsesyytöksiäkin, mitä on tehnyt väärin tai mitä on tapahtunut. Miksi meillä pitää olla kolmella diabetes? Ei, ei ole löytynyt mitään syytä. (Kai Lehtinen Iso kiitos-ohjelmasarjassa)
♦ ♦ ♦
Aape on nyt 23-vuotias ja asuu nykyisin viikot toisella paikkakunnalla opiskelunsa vuoksi. Hän otti sairautensa haltuun jo varhain ja opetteli viiden vanhana itse pistämään insuliinin.
– Perheen muita lapsia hänen esimerkkinsä on varmaan kannustanut, Kai Lehtinen uskoo.
Lapset ovat erilaisia, ja Lehtisen mielestä sen mukaisesti jatkuu myös vanhempien jonkinasteinen lasten perään katsominen.
– Ei ole tiettyä ikää, jossa vastuu siirtyy sataprosenttisesti nuorelle itselleen, hän tuumii.
Lehtinen tietää, että lapsen sairastumisen jälkeen on turha yrittää istuttaa sairautta vanhaan elämään. Maailma muuttuu, ja sen mukaan on elettävä.
– Melko nopeasti diabeteksen toteamisen jälkeen homma on jokaisen kanssa lähtenyt eteenpäin. Emme ole jääneet paikoilleen junnaamaan. Kun vanhempana ylipäätään oppii olemaan ja touhuamaan lasten kanssa, oppii olemaan myös lasten sairauden kanssa. Vaikka diabetes on vakava sairaus, sitä ei pidä dramatisoida, vaan pyrkiä hallitsemaan se niin, että se on mahdollisimman hyvin hanskassa, Lehtinen pohtii.
Jotkut voivat kokea lapsen diabeteksen suureksi häiriötekijäksi, ikään kuin jonkinlaiseksi virheeksi.
– Etenkin moni isä haluaisi, että asiat hoituisivat halki, poikki ja pinoon -meiningillä, aivan kuten ennenkin. Miehen voi olla hankala ymmärtää uutta tilannetta. Äiti on synnyttänyt lapsen ja ollut pienestä pitäen häntä lähempänä, ja siksi äidin side lapseen on sairastumisenkin jälkeen usein tiukempi, Lehtinen arvelee.
Kai Lehtinen korostaa, että mies ja nainen ovat perheessä täysin yhdenveroiset, molempia tarvitaan.
– Myös vastuut ovat yhteiset. Isän kuuluu osallistua ja olla mukana diabeteksen hoidossa. Sitä ei saa jättää vain äidille.
♦ ♦ ♦
Perhekeskeinen näyttelijä nimittää joukkoaan laumaksi, joka elää tiettyjen sääntöjen mukaan ja jossa kaikilla on omat tarpeensa. Lauma on tarvittaessa tukeva selkänoja, vaikka kaikesta ei keskustella eikä kaikkia kuulumisia raportoida yksityiskohtaisesti. Jokainen liikkuu paljon omissa kuvioissaan, töissään ja harrastuksissaan. Ja jokainen saa olla yksikseen niin halutessaan.
Lempi ja hänen kaksi diabeetikkoveljeään keskustelevat harvoin diabeteksesta.
– Silti on hienoa, kun heidän kanssaan voi tarvittaessa jutella asiasta ja kysyä neuvoa. Lähellä on aina joku, joka tietää ja ymmärtää, Lempi sanoo.
Lempi ja Valle ovat osallistuneet Diabetesliiton nuortenkurssille. Molemmat olivat tyytyväisiä kurssin antiin.
– Siellä oli tosi kivaa. Tutustuin samanikäisiin diabeetikoihin, joiden kanssa vaihdoin ajatuksia diabeteksesta ja kaikesta muustakin. Siellä oli myös vapaata aikaa, jolloin saimme vain olla uusien kavereiden kanssa, Lempi muistelee.
Hän oppi kurssilla paljon uutta – käytännön asioita, joista hän ei aiemmin tiennyt.
– Ajattelin hakea kurssille uudestaan. Viime kerralla minulla ei vielä ollut pumppua, ja nyt haluaisin tietää lisää pumppuhoidosta, hän sanoo.
♦ ♦ ♦
Lempillä on ollut insuliinipumppu vuoden verran. Se tuntuu kätevältä.
– Ei tarvitse koko ajan pistää itseään, riittää kun painelee nappeja. Myös verensokeri on pysynyt paremmin tasapainossa, Lempi kuvailee.
Veljillä on monipistoshoito: Aape palasi takaisin insuliinikynään kokeiltuaan välillä pumppua.
Marraskuussa huonovointinen ja oksenteleva Lempi joutui ketoasidoosin takia sairaalaan.
– En ollut katsonut verensokerilukemia, ja ne olivat kääntyneet nopeasti nousuun. Pumpussa oli jokin ongelma, se oli jotenkin mennyt tukkoon, hän muistelee.
Happomyrkytyksestä ei jäänyt pumppukammoa tai muutakaan pelkoa, mutta se opetti vilkaisemaan laitetta tarpeeksi usein. Kai-isä säikähti pahanpäiväisesti sitä, miten nopeasti diabeetikon tila voi muuttua.
– Lasten verensokerit ovat ennenkin olleet hetkellisesti ylhäällä tai alhaalla, mutta tilanne on aina saatu kotikonstein korjattua. Ketoasidoosi oli meille aivan uutta, vaikka diabeteksesta on kokemusta yli 20 vuoden ajalta. Jos näitä tilanteita ei itse koe, tietäminen on teoria-asteella. Vasta käytäntö opettaa, Lehtinen on huomannut.
Suurperheessä on vuosien mittaan podettu monia flunssia ja mahatauteja.
– Oksennustautien aikaan arki on ollut jatkuvaa syöttämistä ja juottamista, nesteyttämistä ja perään katsomista. Vaimo on silloin valvonut suurin piirtein yötä päivää. Vaikka oksennustauti voi herkästi viedä diabeetikon sairaalaan, me olemme säilyneet sairaalareissuilta, Kai Lehtinen kertoo.
Lempin mielestä äidin sairaanhoitajataustasta on hyötyä, se on aina taannut turvallisuudentunteen.
Myös Kai Lehtinen arvostaa puolisonsa osaamista ja ammattitaitoa.
– Tiedän, että minun ei tarvitse panikoida, vaikka joku olisi kipeänä ja olisin työn takia poissa kotoa. Tosin kyllä arjen pyörittäminen minultakin sujuu, kun vaimo on joskus poissa. Naiset eivät vain oikein usko ja luota, että mieskin voi pärjätä. Se saattaa jopa vähän ärsyttää heitä, näyttelijä räjähtää paljonpuhuvaan nauruun.
♦ ♦ ♦
Lehtisen pesue on varttunut kasvipainotteisen ruuan voimalla. Jotkut perheenjäsenet ovat toisia tiukempia eettisissä valinnoissaan ja pohdinnoissaan. Muista poiketen isä-Kai syö lihaa, tosin hänkin harvakseltaan.
– Työt heittelevät minua ympäri maata, enkä voi aina valita. Yhä useammin elokuvayhtiöt tosin kysyvät ruokavaliosta ja tarjoavat herkullisia kasvisruokia.
– Vaimo aloitti jo ennen lasten sairastumista terveysintoilun, mutta jälkikasvun diabetes on syventänyt motivaatiota terveelliseen ruokavalioon entisestään, Lehtinen selittää.
Hän kehuu vaimoaan valveutuneeksi keittiön kuningattareksi. Kun Kai kokkaa, hänen bravuurinsa on kalakeitto. Tosin hän tekee aina kaksi versiota: toisessa sopassa on kalaa, toisessa ei.
♦ ♦ ♦
Meillä on ollut se onni, että Timo Otonkoski on ollut koko ajan kaikkien lasten omalääkäri… Hän ei tiedäkään, kuinka paljon on perheeseemme vaikuttanut. Hän on ollut niin paljon läsnä, vaikkei ole ollut meillä. (Kai Lehtinen Iso kiitos -ohjelmasarjassa)
Kai Lehtinen antaa täyden tunnustuksen lääkäri Timo Otonkoskelle, joka on Helsingin Lastenklinikalla hoitanut lapsia yli 20 vuotta. Hyvällä hoitosuhteella on ollut suuri merkitys jaksamiselle.
Kolme tyypin 1 diabeetikkoa samassa perheessä ei ole ainutlaatuista, mutta harvinaista. Otonkosken mukaan siinä on alttiusgeenien lisäksi mukana jo huonoa tuuria.
Hyvän lääkärin lisäksi myös diabeteshoitajan vastaanotolla on käyty läpi monia kysymyksiä perusteellisesti.
– Tunnistamme milloin diabeetikko tarvitsee apua ja milloin on syytä lähteä sairaalaan. Tiedämme, mitkä asiat ovat seurausta mistäkin asiasta, Kai Lehtinen kuvailee.
Kaikilla ykköstyypin diabeetikoilla ei ole yhtä hyvä tilanne. Diabeteksen hoidossa on suuria alueellisia eroja Suomessa. Kaikilla vanhemmilla ei ole taitoa ja voimia elää rinnalla, hankkia tietoa ja huolehtia.
– Kukaan ei tietenkään pysty pitämään lapsiaan siipiensä alla niin, että elämässä kaikki varmasti menee hyvin, Lehtinen huomauttaa.
Lehtisillä tiedetään myös diabeteksen lisäsairauksista, mutta semmoisia ei etukäteen pelätä.
– Mitä murehtiminen hyödyttäisi? Ennemmin ajattelen niin, että täytyy hoitaa itseään nyt niin hyvin kuin mahdollista. Muutamien kymmenien vuosien aikana diabeteksen hoidossa on tapahtunut paljon kehitystä. Ja jos mennään vähän taakse päin, diabetes oli vielä sairaus joka tiesi kuolemaa.
Kai Lehtinen myöntää kuitenkin, että jos jollekin omista lapsista ilmaantuu jotakin yllättävää, vaikkapa pieni näköhäiriö, mielessä käy nopeasti ”onks tää nyt sitä”.
Nykyisin Kai Lehtinen tietää diabeteksesta moninkertaisesti enemmän kuin Aapen sairastuessa. Kliinisestä tentistä vaimo saisi kuulemma kympin.
– Minä en pärjäisi yhtä loisteliaasti, mutta tuskin reputtaisin. Yleisesti ja tunnetasolla tiedän paljon.
Kotona jääkaapin ovessa on hiilihydraattitaulukot. Vuosien varrella on tarkkuutta tarvittukin, kun yhtä aikaa on laskettu kolmen lapsen syömisiä.
– Minulla on päässä näppituntuma hiilihydraattimääristä ja insuliiniannoksista. Jos olemme esimerkiksi Lapissa, tiedän paljonko suurin piirtein kuuluu ottaa insuliinia. Ihan metsään arvioni ei taatusti menisi. Koska tämä on meidän lauma, ei jäsenten tällaisiakaan asioita voi silloin ohittaa, Kai Lehtinen vakuuttaa.
– Joo-o, aikamoinen lauma me ollaankin, Lempi kuittaa.
Kursivoidut kohdat lainauksia Kai Lehtisen puheenvuorosta ohjelmassa Iso kiitos (areena.yle.fi/tv/2362044).
Kuka Kai Lehtinen?
- Näyttelijä, ohjaaja, tuottaja
- Esiintynyt kymmenissä elokuvissa ja tv-sarjoissa (muun muassa Raid, Mosku lajinsa viimeinen, Päätalo, Umur, Havukka-ahon ajattelija, Päätalo, Päin seinää)
- Asuu Karjalohjalla
- Harrastaa rakentamista ja nikkarointia, liikkuu mielellään luonnossa
- Perheeseen kuuluu sairaanhoitajavaimo Pirjo ja kuusi 15–23-vuotiasta lasta Aape, Reetta, Valle, Siiri ja Lempi, esikoinen Eemu kuoli tulipalossa 2007
