Teksti ja kuvat: Matti Liikala
Turhat ennakkoluulot kannattaa unohtaa ja uskaltautua oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Silloin itsestä ja maailmasta voi löytyä ihan uusia ulottuvuuksia.
Olen 63-vuotias eläkkeellä oleva mies, kakkostyypin diabetesta takana noin kymmenen vuotta. Aluksi tautia hoidettiin tableteilla ja tutuilla itsehoitomenetelmillä, pari vuotta sitten mukaan tuli myös pitkävaikutteinen insuliini.
21-vuotias tyttäreni Anniina oli keväällä 2012 mukana vapaaehtoisessa merikilpikonnien suojelutyössä Grenadan valtioon kuuluvalla pienellä Carriacoun saarella, ja sitä kautta sain tietoa kyseisestä projektista.
Kun Anniina eräänä päivänä ehdotti, että lähtisimme yhdessä samalle saarelle jatkamaan suojelutyötä, olin aluksi epäileväinen: miten sokeritautinen ja masentuvainen meikäläinen siellä pärjäisi?
Tiesin, että työ tulisi olemaan fyysisesti raskasta, pimeässä hiekkarannoilla tapahtuvaa jalkapatikkapartiointia. Siitä en kuitenkaan ollut huolissani, sillä olen harrastanut säännöllisesti liikuntaa, ja kuntoni oli hyvä. Enemmän mietitytti se, miten selviän jos tapahtuu jotain yllättävää: sairastumisia, onnettomuuksia tai jotain muuta sellaista.
Tiesin, että pienellä Carriacoun saarella ei ole läheskään samanlaista terveydenhuoltoa kuin meillä Suomessa.
– On siellä joku John-niminen lääkäri, Anniina tiesi kertoa, kun asiasta oli puhetta.
Innostuin kuitenkin asiasta niin, että päätimme tehdä hakemuksen Kido Ecological Research Station -nimiselle järjestölle, jolla on tukikohta Carriacoun saarella.
Hakemuksessa piti tuoda esiin minun taitoni ja mahdollisuuteni selviytyä niistä tehtävistä, joita suojelutyö edellytti. Samalla minun tuli jo ennalta sitoutua järjestön ekologisiin tavoitteisiin kuten muun muassa kasvisruokavalioon.
Hakemus tehtiin netissä, eikä aikakaan, kun sain myönteisen vastauksen, ja minut toivotettiin tervetulleeksi Kido -projektiin. Anniina oli hyväksytty jo aiemmin.
Alkoi kuumeinen matkan valmistelu. Piti selvittää rokotustarpeet, suunnitella matkaohjelma, tilata lentoliput, ottaa kattava vakuutus, hankkia tropiikin ilmastoon sopivia vaatteita ja varusteita ja ennen kaikkea varata lääkkeitä diabeteksen, masennuksen ja kolesterolin hoitoon. Sain omalta lääkäriltäni lisäksi muun muassa antibiootteja mahdollisten yllättävien tulehdusten varalle.
Lentoliput Anniina tilasi netin kautta. Kun ekomatkaajien matkakassa oli hyvin rajallinen, eikä suoriin lentoihin ollut varaa, matka kestäisi pitkään. Pitkät odotusajat eri lentoasemilla mietityttivät: miten saisin insuliinien kylmäketjun toimimaan. Diabeteshoitajalta sain kuulla, että on olemassa kylmäpakkauksia, joilla kuljetus onnistuu.
Alkutalvesta 2013 olin Diabeteskeskuksessa diabetesta sairastavien mielenterveyskuntoutujien kurssilla, ja sain sieltä paljon tietoa matkaa varten. Lisäksi sain ostettua insuliinien kylmäpakkauksen keskuksen myymälästä. Kiitos ja terveisiä vielä Diabeteskeskuksen henkilökunnalle, ja terveiset myös kaikille kurssikavereille.
Netistä ongin sen vähäisen tiedon, mitä pienestä Carriacoun saaresta oli saatavissa. Ja paratiisiltahan se näytti kuvissa! Asukkaita siellä on noin kuusi tuhatta, eli saman verran kuin kotikaupungissani Ähtärissä. Googlen satelliittikuvista saattoi todeta, että saari on noin 12 kilometriä pitkä ja kolmisen kilometriä leveä.
Maaliskuun 26:ntena päivänä hyvästelimme Helsinki-Vantaan lentokentällä vaimoni ja Anniinan äidin Annelin. Ensin lensimme Lontooseen Heathrow’n kentälle ja matkasimme sieltä bussilla Gatwickiin. Odotimme siellä 11 tuntia ja seuraavana aamuna oli lento Karibialle. Grenadan pääkaupunkiin St Georgiin saavuimme noin 13 tuntia Lontoosta lähdön jälkeen.
Lentokentällä meitä oli Kido-projektin järjestämänä vastassa mies, joka kuljetti meidät pieneen hotelliin, jossa yövyimme. Seuraavana aamuna seilasimme pienellä laivalla Carriacoun saaren satamaan. Vielä muutama kilometri taksilla ja saavuimme Kido Stationille, jossa aseman ylläpitäjät Marina ja Mario ottivat meidät lämpimästi vastaan ja näyttivät meille majapaikkamme.
Sain vuoteeni pedattua ja vähäiset tavarani jonkinmoiseen järjestykseen, kun Marina ja Mario tulivat kyselemään ensivaikutelmiani majoituksesta ja muusta matkaan liittyvästä. Anniina toimi tulkkina, sillä minun kouluaikoinani ei kielitaitoon juuri panostettu. Ymmärrän juuri ja juuri, mistä asiasta ollaan puhumassa englannin kielellä, mutta vastaaminen on paljon työläämpää.
Marina ja Mario tiedustelivat, jaksaisinko heti samana iltana lähteä rannoille partioimaan – merikilpikonnien pesintäaika oli jo käsillä. Eihän tunnollinen suomalainen voinut kieltäytyä, kun ihan vapaaehtoisesti ja anomuksen kera oli projektiin sitoutunut.
Kun kello löi puoli kahdeksan ja saaren ylle laskeutui hetkessä pimeys, viritin otsalamppuuni punaisen valon, nostin reppuuni sadevaatteet, janojuomat, välipalat ja muut tilpehöörit ja lähdin Anniinan kanssa marssimaan kohti minulle täysin tuntematonta seikkailua.
Kävelimme pimeitä polkuja jonkin matkaa, kunnes eräässä polkujen risteyspaikassa meitä oli sovitusti odottamassa Salomon, saaren alkuperäisasukas, joka on mukana Kido-projektissa vakituisena työntekijänä. Patikoimme noin viisi kilometriä pääosin alamäkeä, välillä teitä, välillä kapeita, kivisiä ja juurakkoisia polkuja pitkin, kunnes saavuimme meren rantaan.
Rannalla oli valkoista hienoa pehmeää hiekkaa, johon jalka painui joka askeleella. Tämä pari kilometriä pitkä hiekkaranta tuli meille seuraavien viikkojen aikana hyvin tutuksi, sillä partioimme rannalla viitenä yönä viikossa, aina ilta puoli kahdeksasta aamu kuuteen, eli auringonlaskusta auringonnousuun. Siihen, kun illalla lähdimme partioon ja palasimme aamulla majapaikkaamme, kului aikaa noin 12 tuntia, ja kilometrejä kertyi keskimäärin viisitoista yötä kohden, eli liikuntaa kyllä tuli riittävästi.
Aluksi meitä oli vain yksi partio, ja toimimme niin, että tutkimme rannan yhdessä päästä päähän. Sitten pidimme noin puolentoista tunnin lepotauon ja nukuimme rantahiekalla tai sateen sattuessa sadekatoksessa, ja sen jälkeen teimme uuden kierroksen.
Myöhemmin projektiin tuli mukaan opiskelijatyttö New Yorkista ja vielä toinen Kanadasta, ja sen jälkeen saimme kokoon kaksi partiota. Salomon kiersi opiskelijatyttöjen kanssa ja minä ja Anniina partioimme yhdessä. Toiset lepäsivät ja toiset partioivat.
Rannalla piti liikkua hiljaa ja turhaa keskustelua välttäen pääosin pimeässä ja vain tarvittaessa punaista otsavaloa käyttäen. Näin siksi, että merikilpikonnat eivät munimaan tulessaan pelästyisi ja palaisi takaisin mereen.
Ensimmäisinä öinä emme tavanneet yhtään kilpikonnaa. Pian kuitenkin pesimiskausi pääsi vauhtiin, ja kilpikonnat tulivat tutuiksi. Parhaimmillaan munimassa oli yhtä aikaa kolmekin merikilpikonnaa.
Merikilpikonnat ovat uhanalaisia ja niiden kannat ovat jatkuvasti pienentyneet. Uhanalaisimpiin kuuluu tiettävästi laji nimeltä Leatherback eli merinahkakilpikonna, ja juuri tämän lajin yksilöt pesivät Carriacoun saarella. Hämmästyin miten suuria nuo eläimet ovat. Suurimmat tapaamani Leatherbackit olivat noin 700 kilon painoisia ja niiden nahkakilvet noin 170 senttimetrin pituisia. Munat olivat hieman pesäpalloa pienempiä, kimmoisia ja pehmeäkuorisia, ja niitä tuli yhdellä munimisella 75–125 kappaletta.
Minulle kerrottiin, että nämä merikilpikonnat tulevat munimaan aina samalle rannalle, missä ovat itsekin syntyneet. Kilpikonnilla on jonkinlainen navigointisysteemi, jolla ne osaavat suunnistaa aina oikeaan paikkaan vuosienkin jälkeen.
Merten saastuminen, kalastajien pyydykset ja munien rosvoaminen ovat ainakin osaltaan syynä siihen, että merikilpikonnat ovat nyt uhanalaisia. Suojeluprojektin tehtävänä on turvata niiden muniminen ja sitä kautta lisääntyminen.
Kun kilpikonna rantautui hiekalle munimaan, varmistimme, että pesä on tarpeeksi kaukana rantaviivasta. Tarvittaessa kaivoimme uuden pesäkolon ja siirsimme munat sinne.
Rannalle maastoon oli merkitty sektorit ja kiintopisteet, joiden perusteella oli laadittu kartta, jonka avulla pystyttiin tallentamaan tiedostoihin jokaisen pesän paikka, munimisen päivämäärä, munien määrä ja ne muninut merikilpikonna.
Kun Kido-projektin perustajat ja vetäjät Marina ja Mario – Italiasta saarelle 1982 muuttanut taiteilijapari – olivat merkinneet jo vuosikymmenten ajan saarella munimassa käyviä yksilöitä, me tapasimme vain muutamia yksilöitä, jotka me pääsimme itse merkitsemään. Merkitseminen tapahtui samalla tavalla kuin lintujen rengastaminen.
Jokainen yksilö mitattiin ja tarkastettiin mahdollisten vammojen tai loiseläjien varalta. Kun iso kilpikonna oli käynyt munimassa ja palannut mereen, rantahiekka oli kuin kaivinkoneen mylläämä. Meidän tehtävämme oli sen jälkeen tasoitella rantahiekka niin tasaiseksi, etteivät paikalliset tai lähisaarien kalastajat tai muut munarosvot löytäisi munia.
Poikaset kuoriutuvat noin 60 vuorokauden kuluttua, ja silloin tarvitaan suojelijoita varmistamaan, että mahdollisimman moni yksilö selviytyisi mereen, eikä jäisi petojen suihin.
Anniinan ja minun seitsemän viikkoa kestänyt projekti päättyi niin, ettemme ehtineet näkemään tätä iloista perhetapahtumaa luonnossa. Harmi.
Ennen matkaani olin huolissani monista asioista. Nyt uusia kokemuksiani rikkaampana on pakko todeta, että kaikkea pitää uskaltaa kokeilla.
Myönnän, että olen aika vanhoillinen ja ennakkoluuloinen ja olen pitänyt kaiken maailman viherpiipertäjiä jonkinlaisina hihhuleina. Uskomatonta olikin, miten nopeasti kasvikset, juurekset ja entuudestaan minulle tuntemattomat paikalliset hedelmät alkoivat maistua, ja jaksoin niiden voimalla tehdä fyysisesti raskasta yötyötä.
Ja mitä tekikään mielelleni saaren upea luonto ja miellyttävä sää (lämpötila oli päivisin noin 30 ja öisinkin 20–25 astetta). Ja päivittäinen snorklaaminen lämpimässä, värikkäitä kaloja vilisevässä Karibianmeressä. Luonnon rauha, ei televisiota, ei uutisia, mutta paljon aikaa omille ajatuksille. Paikallisten ihmisten iloisuus ja ystävällisyys ja se, että he jaksoivat kuunnella ja yrittää ymmärtää vajavaista englannin kieltäni.
Matka antoi minulle todella paljon. Se opetti, että turhat ennakkoluulot on syytä unohtaa. Se opetti konkreettisesti, mitä diabeetikko voi itse tehdä sairautensa hoitamisessa. Liikunnan ja kasvisravinnon ansiosta painoni putosi matkan aikana seitsemän kiloa, ja sain jättää insuliinin kokonaan pois.
Mielialani kohentui ja opin ainakin jonkin verran vähentämään kaiken maailman murehtimista. Ehkä paikallisista ihmisistä tarttui minuun jotain optimismia, sillä pikkuhiljaa saatoin vähentää mielialalääkitystäni ja ennen kotiinpaluuta olin lopettanut sen kokonaan.
Kysyin kerran Salomonilta, onko saaren asukkailla koskaan mitään murheita, kun he ovat aina niin iloisia, ystävällisiä ja avuliaita. Salomon totesi, että eivät he juuri murehdi. He ottavat elämän rennosti, vaikka monen taloudellinen tila on huono. Jos heillä ei ole rahaa ruokaan, he lähtevät kalastamaan, ja se on siinä.
Eräänlainen viherpiipertäjä minusta matkalla tuli. Punaisen lihan, makkarat ja leikkeleet olen jättänyt kokonaan pois. Kalaa syön runsaasti ja jonkin verran kanaa. Marjoja kasviksia ja juureksia enemmän. Painoni on pysynyt entisellään, ja mielialani on ollut kohtuullisen hyvä, ja olen pärjännyt ilman lääkitystä edelleen.
Julkaistu Diabetes-lehdessä 2/2014
