Oikeusministeriön mukaan yhdenvertaisuudella tarkoitetaan sitä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia riippumatta sukupuolestaan, iästään, etnisestä tai kansallisesta alkuperästään, kansalaisuudestaan, kielestään, uskonnostaan, vakaumuksestaan, mielipiteestään, vammastaan, terveydentilastaan, seksuaalisesta suuntautumisestaan tai muusta henkilöön liittyvästä syystä. Henkilöön liittyvät tekijät, kuten ihonväri, eivät saisi vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin päästä koulutukseen ja saada työtä ja erilaisia palveluja. Tämä on vähimmäisedellytys oikeudenmukaiselle yhteiskunnalle. (www.yhdenvertaisuus.fi)
Perustuslaissa yhdenvertaisuus tarkoittaa, että ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Toisaalta yhdenvertaisuuden periaate viittaa syrjinnän kieltoon. Eri lait, kuten yhdenvertaisuuslaki, rikoslaki, tasa-arvolaki ja työlainsäädäntö tarkentavat syrjinnän kieltoa eri elämänalueilla.
Aloitin Diabetesliiton sosiaali- ja terveyspoliittisena asiantuntijana helmikuun loppupuolella 2019. Työnkuvaani kuuluu yhteiskunnallisen vaikuttamisen lisäksi diabeetikoiden ja heidän läheistensä neuvonta sosiaali- ja terveysturvan asioissa. Tämä takaa ensi käden tiedon saamisen diabeetikoiden arkeen liittyvistä ongelmista.
Yhdistävänä tekijänä näissä yhteydenotoissa on yhdenvertaisuus tai pikemminkin sen puute. Diabeetikot eivät ole keskenään yhdenvertaisia Suomessa. Tämä liittyy etenkin hoitoon pääsyyn ja hoitokäytäntöihin.
Yhdenvertaisuusmääritelmä tunnistaa kyllä henkilöön liittyvät syyt yhdenvertaisuusongelmissa, mutta entä asuinpaikkaan liittyvät? Jossakin kunnassa diabeetikko saa uusinta teknologiaa hoitonsa tueksi ja pääsee osaavalle diabeteslääkärille, kun toisessa kunnassa diabeetikko odottaa terveyskeskuslääkärille pääsyä kuukausia ja sinnittelee ilman verensokerinmittausliuskoja, kun kunta on linjannut, ettei niitä tarvitse antaa. Tällöin on selvää, että yhdenvertaisuus ei toteudu, mutta varsinaisesta syrjinnästä ei ole kyse.
Toisaalta diabeetikoiden yhdenvertaisuudessa on edelleen ongelmia suhteessa muuhun väestöön eli niihin, jotka eivät sairasta diabetesta. Perusteeton irtisanominen diabeteksen perusteella tai taistelu vakuutusyhtiön kanssa, kun hoitovirhettä seurannut komplikaatio yritetään kääntää diabeteksesta johtuvaksi ja näin päästä korvausvastuusta, ovat karkeimpia esimerkkejä tästä. Diabetes ei ole ammatinvalinnassa este kuin muutamille aloille, mutta tieto diabeteksesta ja uusien hoitomuotojen mahdollisuuksista ei aina tavoita työnantajia. Tämänkaltaisiin yhdenvertaisuusongelmiin löytyy usein ratkaisu tietojen päivittämisestä: irtisanomistapaus päättyi hyvin, kun tiedot saatiin ajan tasalle.
Mihin vedota potilaiden epäyhdenvertaisuuden poistamiseksi, kun sen perusteet ovat aluepoliittisia: asuinpaikka ratkaisee, mitä palveluja saat. Tai kun taustalla on koulutus- ja elinkeinopoliittisia sekä terveydenhuollon järjestelmätason ongelmia, kuten pula osaavasta työvoimasta ja lääkärien ohjautuminen yksityiselle sektorille. Kuinka on mahdollista, että esimerkiksi jatkuvan glukoosisensoroinnin on saanut Pirkanmaalla käyttöönsä yhdessä kunnassa 7 ja toisessa 61 prosenttia insuliininpuutosdiabeetikoista ja että sairaanhoitopiireittäin on merkittäviä eroja insuliinipumppujen käyttöönotossa? Diabetesliiton selvitys vuoden 2018 lopulla paljasti, että alueelliset erot pumppuhoidon tarjoamisessa olivat isot ja ettei insuliinipumppuhoitoa osata kohdistaa sitä eniten tarvitseville.
Laki potilaan asemasta ja oikeuksista on keskeinen potilaan yhdenvertaisuutta turvaava laki. Siinä säädetään, että hoitoonsa tai kohteluunsa tyytymättömällä on oikeus tehdä asiasta muistutus ja kantelu. Muistutus on monelle mutkikkaan ja liian järeän tuntuinen asia. Ei haluta leimautua hankaliksi asiakkaiksi, varsinkaan pienillä paikkakunnilla. Muistutuksen tekeminen voi tuntua siltä, että hyökkää henkilökohtaisesti hoitotahoa vastaan. On tärkeää ymmärtää, että potilaan oikeusturvakeinot ovat olemassa juuri siksi, että niitä käyttämällä turvataan yhdenvertaista kohtelua ja hoitoa.
Perustuslain mukaan julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Mikä on riittävä palvelutaso, ja kuka standardin määrää?
Muutos terveydenhuollon epäyhdenvertaisiin käytäntöihin voi alkaa siitä, että palvelujen käyttäjät ovat valveutuneita ja osaavat vaatia heille kuuluvia palveluja. Minulle soitti eräs tyypin 1 diabeetikko, joka ei saanut sensoria, vaikka selvästi täytti Käypä hoito -suosituksen kriteerit ja oli kovasti hyötynyt koekäytöstä. Hän päätti olla rohkeasti asiansa takana ja totesi seuraavalla seurantakäynnillä, että ”kyllä minun täytyy se muistutus tehdä, jos tämä hoito minulta evätään”. Arkailematta, mutta asiallisesti. Hänelle soitettiin seuraavana päivänä: jatkuva glukoosinseuranta olikin järjestynyt.
Sosiaali- ja terveyspoliittinen asiantuntija Laura Tuominen-Lozic, Diabetesliitto
Tällä palstalla tarkastellaan sosiaaliturvaa ja terveyspolitikkaa diabeetikon näkökulmasta.
Julkaistu Diabetes-lehdessä 3/2019.