Virkkulasta kaikki alkoi. Sokeritautitoimikunnan lääkärineuvostossa 1960-luvun lopulla professori Hans Åkerblom ja dosentti Hilkka Hiekkala ottivat esiin perhe- ja nuortenleirien järjestämisen. Pian tämän jälkeen Virkkulaksi kutsutussa huvilassa käynnistyi loma-ja leiritoiminta, ja se laajeni koskemaan myös aikuisia.
Ensimmäinen kosketukseni Diabetesliittoon oli perheleiri, jolle osallistuin poikieni kanssa 1970-luvun alussa. Leiriltä sai kaiken sen osaamisen hoidossa, mikä sen ajan tietämyksen mukaan oli mahdollista. Yhtä arvokasta oli yhdessä tekeminen ja kokemusten vaihtaminen, vertaistukea parhaimmillaan, vaikka tuota sanaa ei vielä käytetty. Oman lisänsä ja hauskuutensakin leiriin toivat huvilaolosuhteet: mökkimajoitukset, puuseet, peseytyminen saunassa ja järvessä, hukkapissojen hoitamiset männikössä.
Leiri vaihtui mieluisaksi kesätyöksi. Vuonna 1979, elokuisena sunnuntai-iltana lämmittelin rantasaunaa ja kannoin vettä järvestä muuripataan. Olin valmistelemassa seuraavana päivänä alkavaa kesän viimeistä perheleiriä, laatuaan viimeistä. Sillä viikolla tontilta alettiin kaataa puita: Diabeteskeskuksen rakentaminen oli alkamassa. Mieli oli haikea, kun jätin hyvästejä antoisalle kesätyölle ja kauniille rantamaisemille.
Mutta jo seuraavan vuoden heinäkuun alussa astelin taas kohti Näsijärven rantaa, jossa seisoi nyt uusi rakennus Diabeteskeskus. Siellä oli toimintaa ympäri vuoden. Myös ajatus kokopäivätoimisesta leiritoiminnasta oli lähtenyt lääkärineuvostosta 1970-luvun alkupuolella, ja vuonna 1976 ilmestynyt Sokeritautitoimikunnan mietintö antoi tukensa ajatukselle.
Tuntui, että Diabeteskeskuksen rakentaminen oli kaikkien diabeetikoiden liike. Keräsimme yhdistyksissä kilpaa rahaa siihen. Kirkon yhteisvastuukeräyksen Suomen osuus saatiin keskuksen hyväksi. ”Kymmenen markkaa minäkin keräykseen annoin, enkä turhaan”, sanoi eräs vanhaherra, kun esittelin taloa vierailijaryhmälle. Keskus huomattiin myös kansainvälisesti, olihan se ainoa diabeetikoiden kurssikeskus maailmassa.
Diabeteskeskus oli liiton lippulaiva! Pääasia toiminnassa oli kurssien järjestäminen diabeetikoille ja hoitohenkilökunnan koulutus. Diabeteksen hoito kehittyi hurjalla vauhdilla, sekä lääketieteellisesti että teknisesti. Hoidon kehittyessä tiedosta oli huutava pula. En tiedä, miten se innostuksen ilmapiiri luotiin. Miten saimme parhaat diabeteksen asiantuntijat ja osaajat avuksemme? Läksimme täysin palkein luomaan uutta.
Tuotimme valistusmateriaalia, käynnistimme yhteistyökursseja eri tahojen kanssa, teimme yhteistyötä lääke- ja välineteollisuuden kanssa, koulutimme lääketieteen opiskelijoita… Suomen Diabetestutkijat/Diabetesklubi ja Pediatriklubi saivat alkunsa Diabeteskeskuksessa.
Lääketieteen kehitys ja tekniset valmiudet hoitamisessa ovat tulleet hoidon tueksi yhä isommin. Mutta vain avuksi ja hoidon helpottajaksi. Henkistä tukea tarvitaan entistä enemmän. Ohjauksessa sille tulee antaa aina vaan runsaammin tilaa ja resursseja.
Muistelen myös alkuvuosien vaikuttajia, tiennäyttäjiä, innostajia. Diabetesliiton toimitusjohtajalla Seppo Marttisella oli suuret sosiaaliset saappaat. Diabeteslääkäri Tero Kankaan ja erikoissairaanhoitaja Marja Puomion panos oli mittava: he panivat diabeteshoitajien koulutuksen alkuun jo 1970-luvulla. Minulle Virkkula ja Diabeteskeskus olivat enemmän kuin työpaikka ja työ jatkuvan oppimisen paikka.
Virkkulan ja Diabeteskeskuksen tarina päättyi Kalevalan päivänä tänä vuonna. Kalevalan sanoin: ”Vaan kuitenki, kaikitenki, laun hiihin laulajoille, laun hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin. Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi laajemmille laulajoille…”
Diabetestyön laulu jatkuu.
Eeva Autio
senioridiabeteshoitaja