Elämme pulskia aikoja, ystävä hyvä! 

Elämme pulskia aikoja, ystävä hyvä! 

Perimätiedon mukaan suomalaisen viihteen grand old dinosaurus Spede Pasanen piti ylipainoisia ihmisiä laiskoina. Hän ei juurikaan osittanut lihavia ihmisiä tuotantoihinsa. Jos Pasanen palaisi nyt henkiin ja avaisi television, hän luultavasti kuolisi uudelleen sydänkohtaukseen.

Jumppaohjelmat ovat korvaantuneet erilaisilla kokkiohjelmilla, joita tulee joka kanavalta. Keskeinen tekijä niissä on usein kilpailu, tavoite saada massoittain ruokaa valmiiksi ja toimitettua ahmijoille. Laatu on toissijaista. Poikkeuksia mahtuu toki joukkoon, mutta vauhti on valttia myös arkiaterioiden valmistamisohjeistuksessa.

Makeisveron poistumisen myötä televisioon ilmestyivät ”joka päivä on karkkipäivä” mainokset. Sokeripommien maiskuttelu kuvataan hassunhauskana toimintana, paluuna lapsuuden herkkuhetkiin. Vaikuttamisen keinot ovat hyvin samanlaiset kuin tupakka- ja alkoholimainonnassa. ”Koska olen aikuinen, voin ja saan mässäillä milloin tahdon!”

Hammastahnamainoksia on joukossa, mutta niissäkin yleensä tarjotaan tahnaa, jonka oletetaan paikkaavan hampaisiin jo syntyneitä vaurioita eli ”ehkäisevän vihlontaa” ja niin edelleen.

Ruokakauppojen tarjouksien joukossa on aina viikonlopun tai muun lähestyvän vapaa-ajanjakson lähestymisen kunniaksi megasuper-kokoisia sipsipusseja ja sokerilla sekä kemiallisesti makeutettuja virvoitusjuomia amerikankoossa.

Mainosten välissä esiintyvät yleensä miespuoliset, huumorivahvisteiset hahmot. On muhkeaa vatsaansa läpsivä suosikkikoomikko, liian pienissä vaatteissa maailmalla törppöilevä pelletyyppi tai tuhti kauppamies, jolla piisaa kaikukoppaa huudatella hintaa turhalle romppeelle. On kyläkauppiasta useammassa ohjelmassa, mikä antaa keskishenkilöstä jojolaihduttajamaisen kuvan. Välillä suht normaalipainoinen mies on aiemmin kuvatussa sarjassa kuin vanteeton tynnyri. Turha on selittää, että kuvaruutu lihottaa vaikka olisi miten 46 tuuman flatscreen.

Kotona mässäillään dipillä ja sipseillä, eikä käännetä sohvalla kylkeä vaan kanavaa, kun alkaa uusi laihasta läskiksi ja takaisin -show, suurin itsensäpettäjä tai rakas, sinusta on tullut molluska, johon osallistuva puoliso saa loppuikänsä kuulla kun jäi 500 grammaa 10 000 euron tavoitteesta.

Paremmassa kodissa kasvaneet fitnessgurut kirjoittavat syyllistäviä pakinoita lehtiin, joita luetaan munkkia napostellen. Harkitaan syyllisyydentunteen lieventämistä, päätetään tilata yksi urheilukanavapaketti lisää.

Lapset katsovat ehkä vähemmän telkkaria, mutta heille on tarjolla rajattomasti somea ja videopelejä, ja paino nousee nopeaan tahtiin. Laihdutusleikattu poliitikko öyhöttää koulujen kasvisruokapäivää vastaan, koska unohtaa tahallaan oman oppiaikansa perunavelli- ja puuropäivät.

Tässä tarinassa ei ole mitään syyllistävää. Tämä on se tie, totuus ja elämä jonka me suomalaiset olemme valinneet.

Vai haluatko sinä valita toisin?

Vesa Kataisto
kustannustoimittaja

 


Kohti suorempaa käyrää

Ekaluokkalaisena diabetekseen sairastunut poikani on kuudesluokkalainen esiteini, jonka menevän elämän mahdollistaa insuliinipumppu ja jonka glukoosisensori harvoin näyttää suoraa käyrää.

Eräs äiti oli lapsensa diabetespolilla iloinnut, että vihdoin sensori piirtää suoraa viivaa. Toinen samassa aulassa odotellut vanhempi oli todennut lakonisesti, että toivottavasti kyse ei ollut sydänkäyrästä. Ei ollut, vaan verensokerivaihtelujen käyrästä. Suoran käydän toiveista puhutaan meilläkin. Tasaista tavoitellaan ja välillä tavoitetaankin, kunnes diabetes taas keikauttaa tasaisen liu’un kumparelaskuksi.

Pojan tyypillinen verensokeri kulkee 3,5 ja 12 välillä. Silläkin sensorin käyrä menee jo aikamoista vuoristorataa. Tuttuja ovat myös kakkosella alkavat hypot ja viidentoista yli nousevat hyperit. Tavoitteena olisi tasaisempi meno, mutta keinoja siihen emme ole löytäneet.

Hyvää tarkoittavia neuvoja verensokerien hallintaan kertovat erityisesti ne, jotka eivät tunne ykköstyypin diabetesta tai ainakaan lasten diabetesta. Yksi tällainen on, että liikunta auttaa sokeritasapainon löytämisessä. Ehkä joillakin auttaa, meillä ei. Liikunnallinen poika on tarmokas urheilija sekä arki- ja hyötyliikkuja. Salibandyottelut, suunnistuskilpailut ja muu erityisen innostava toiminta nostavat verensokerin korkeaksi. Urheilun jälkeen se yleensä laskee, joskus maltilla ja joskus ryminällä, vaikka suorituksen ajan pysyttäisiinkin tavoitelukemissa. Joskus tankkaus liikunnan aikana onnistuu, joskus ei. Mikään ei ole varmempaa kuin epävarmuus.

Hyvää tarkoittava on myös neuvo vaihtaa tavallinen sokeri makeutusaineisiin. Sokerimehut ja -limsat olemme pääsääntöisesti korvanneet light-tuotteilla, mutta muuten makeutamme syömiset tavallisella sokerilla. Stevialla makeutetut pullat ja kiisseli toki tasasivat pojan verensokerin vaihtelua, kun pullat jäivät pöydälle ja kiisseli kulhoon. Meillä diabeetikon ei tarvitse miettiä terveellisyyttä herkutellessaan. Herkut nautitaan herkkuina.

Oikealla tiellä ollaan neuvoissa, ettei pidä liikaa kytätä ja nipottaa. Pojallani unohdetut insuliinibolukset johtavat kuitenkin nopeasti ketoaineiden nousuun ja todella huonoon oloon. Ehkä siksi hän ei juuri unohtele; sairaus on opettanut, että sen hoidosta ei voi laistaa. Mutta joskus jokainen unohtaa ja tarkkakin hiilarilaskija erehtyy. Eikä jännityksen vaikutusta verensokerivaihteluun voi ennalta tietää.

Nyt suurin toivomme verensokerinvaihteluiden tasaamiseksi on koirassamme. Hypokoirakoulutus on kesken, mutta koira on jo oppinut kertomaan hypot, lähestyvät hypot ja toisinaan myös hyperit. Toivottavasti se oppii tekemään työnsä niin hyvin, että pojan verensokerien tempoilu vähenee tai ainakin ääripäät lähenevät toisiaan.

Diabetespoliklinikalla lääkärit sanovat, että pojan diabetes on hyvässä hoidossa ja tasapaino kohdallaan. Tämän arvion ja kannustuksen varassa jatkamme eteenpäin mahdollisimman normaalia elämää. Kovin suoraa käyrää taitaa olla turha toivoa, kyllin hyvä saa riittää. •

Ulla Mustajoki