Teksti: Helena Hyvärinen
”Tämä sinun työsi on varsinaista sillisalaattia, ei tässä kuka tahansa pärjäisi”. Näin kuvaili Ivalon terveyskeskuksen diabetes- ja sydänhoitaja Jaana Vallivaara-Puttosta sijaistanut hoitaja tämän toimenkuvaa.
Diabetes-ja sydänhoitajana 20 vuotta toiminut Jaana Vallivaara-Puttonen on tottunut venyvään työnkuvaan. Se ei häntä haittaa, päinvastoin.
– Olen diabetes- ja sydänhoitajan lisäksi sihteeri, ajanvaraaja ja varastonhoitaja. Monissa hoitopaikoissa näitä tehtäviä hoitavat eri ihmiset, mutta minä joudun tekemään kaiken itse. En pidä sitä kuitenkaan rasitteena, vaan se on ihanaa vaihtelua työhöni tuova lisä, hän iloitsee.
Diabeteshoitajan monipuolisesta työnkuvasta hyötyvät myös potilaat, koska Vallivaara-Puttonen pystyy muokkaamaan vastaanottoaikoja tarpeen mukaan.
– Jos tänne on tulossa asiakas, jonka neuvonta vaatii syystä tai toisesta aikaa, voin varata hänelle tavallista pidemmän ajan. Kun esimieheni tarkastelee vastaanottotilastojani, hän ei mieti, miten minulla on ollut noin vähän asiakkaita. Hän tietää, että mitä paremman ohjauksen diabeetikko saa heti kättelyssä, sitä paremmin hän hoitaa itseään, ja sitä vähemmän hän kuluttaa palveluita jatkossa.
Asioiden perille menemistä voivat vaikeuttaa muistisairaus, korkea ikä tai kieliongelmat, sillä asiakkaan äidinkieli voi olla jokin alueen kolmesta saamenkielestä.
– Varsinkaan iäkkäämmät potilaani eivät ymmärrä aina kaikkia lääketieteellisiä termejä. Siksi pyrin käyttämään arkikieltä ja tuttuja käsitteitä, joita on helpompi ymmärtää. En puhu esimerkiksi tyydyttyneistä vaan kovista rasvoista, Vallivaara-Puttonen havainnollistaa.
Neuvonnassa on huomioitava myös alueen tavat ja tottumukset.
– Tuoreiden kasvisten käyttäminen ruokavaliossa talvella ei ole helppoa, jos kauppaan on kymmeniä kilometrejä ja kulkupelinä moottorikelkka. Toisaalta täällä syödään riistaa ja kalaa paljon, joten lihasta saatu rasva ei ole asia, johon pitäisi suuremmin puuttua ruokavalioneuvonnassa, diabeteshoitaja lisää.
Kaikki, jotka suinkin pystyvät, ovat marjassa, diabetes- ja sydänhoitaja
Jaana Vallivaara-Puttonen sanoo.
Ymmärrys ja hoitomotivaatio lisääntyvät
Diabeteshoitajan vastaanotolle tulo voi viedä Inarin sivukylien asukkailta kokonaisen päivän, koska välimatkat ovat pitkät ja julkinen liikenne vähäistä. Ihmiset ovat usein omaisten tai tuttavien kyyditysten varassa, ja tapaamiset vaativat yleensä monen tekijän yhteen sovittamista.
– Usein sovitaan, että laboratoriossa käydään seuraavalla asiointireissulla kuntakeskukseen ja hoitajan vastaanotolla sitä seuraavalla. Näin asiat hoituvat sujuvasti, Vallinvaara-Puttonen kertoo.
Ajanvaraus toimii pääsääntöisesti niin, että häneen otetaan yhteyttä soittamalla, ja hän tekee puhelun aikana esihaastattelun.
– Näin minulla on tilaisuus arvioida, tarvitaanko pitempi aika. Tarvittaessa vastaanottoa voidaan venyttää vaikka kahteen tuntiin. Tätä tapaa ovat kiitelleet muualta tulleet hoitajat, jotka ovat tottuneet tiukkoihin 20, 30 tai enimmillään 40 minuutin vastaanottoaikoihin.
Tavallista pidemmistä vastaanottoajoista on ollut hyötyä esimerkiksi kudossokerin sensoroinnin opettelussa. Se tuli pari vuotta sitten mahdolliseksi myös Pohjois-Suomessa.
– Sensorin voi saada, jos oma vastuulääkärimme tai Lapin keskussairaalan lääkäri on näyttänyt vihreää valoa sensoroinnin aloittamiseksi. Lääkärin lisäksi myös minä käyn potilaan kanssa läpi sen hyötyjä ja haittoja ja varmistan, että potilaan motivaatio riittää sensorointiin.
Vallivaara-Puttonen on pannut merkille, että hoitomotivaatio kasvaa, kun potilas oppii sensorin käytön ja tulkitsemaan mittaustuloksia. Usein diabeetikko oivaltaa, mistä verensokerin hoidossa on kyse, kun hän sensoroinnin avulla voi nähdä verensokerinsa käyttäytymisen vaikka puolen tunnin välein. Ymmärrys oman verensokerin käyttäytymisestä ja liikunnan ja syömisen vaikutuksesta on voinut olla potilaalta aiemmin hukassa, vaikka niitä olisi käyty läpi monet kerrat.
– Eräs sensoroinnin käyttäjistä totesi hiljattain ymmärtävänsä nyt, että verensokeriin vaikuttaa suoraan se, mitä suuhunsa laittaa. Ajattelin mielessäni, että sitähän minä olen yrittänyt kaikki nämä vuodet kertoa, Vallivaara-Puttonen kertoo.
Laitteen käyttö näkyy myös hoitotuloksissa: kaikkien Ivalossa sensorin saaneiden diabeetikoiden pitkän aikavälin verensokeriarvot ovat parantuneet.
Liuskat korvataan kiitosten kera
Jaana Vallivaara-Puttonen pyrkii kouluttautumaan diabeteksen hoidossa mahdollisuuksien mukaan, sillä hän ei halua olla paikoilleen jämähtänyt hoitaja, joka sanoo, että näin meillä on aina tehty.
– Uusin tieto ja uusimmat lääkkeet ja laitteet tulevat tänne pohjoiseen hieman viiveellä. Sillä on toisaalta puolensa, koska niitä on ehditty kokeilla ja testata etelässä.
Diabeteshoitajan vastaanotolle tulee etenkin turistiaikaan diabeetikoita, joilla on mukanaan hoitovälineitä, jollaisia ei pohjoisessa välttämättä ole.
– Kerran erään motoristin insuliinipumppu oli saanut porokolarin yhteydessä kolauksen. Pumppu oli sellainen. joka ei ollut meidän alueella käytössä. Etsimme yhdessä uutta säiliötä pumppuun, ja löysimme lähes sopivan. Motoristi päätti kokeilla kehittämäänsä kikkaa säiliöön, jotta saisi pumpun toimimaan. Seuraava päivänä häneltä tuli viesti: kotimatka oli mennyt hyvin, myös verensokereiden osalta, Vallivaara-Puttonen muistelee.
Oman ryhmänsä muodostavat turistit, jotka ovat unohtaneet liuskat kotiin. Koska ne eivät ole apteekissa varastotavaraa, ne on tilattava muualta. Loma voi olla jo ohi ennen kuin liuskat ovat Ivalossa, ja sen vuoksi Vallivaara-Puttonen lainaa liuskoja omista varastoistaan.
– Yksikään diabeetikko ei ole jättänyt lähettämättä uusia tilalle päästyään kotiin. Ja ne tulevat aina kiitosten kera, hän mainitsee.
Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?
Jaana Vallivaara-Puttonen antaa arvoa sille, että hänen työparinaan ja tukenaan on ollut jo useamman vuoden diabetekseen perehtynyt lääkäri. Lappiin on ollut tunnetusti vaikeaa saada vakituisia lääkäreitä.
– Yhden nelivuotisjakson aikana meillä työskenteli yli 40 lääkäriä, eli työsuhteet olivat usein aika lyhyitä. Potilaiden ja lääkäreiden välille ei muodostunut kunnollista hoitosuhdetta, eikä minulla ollut vakituista diabetekseen perehtynyttä työparia.
Osa keikkalääkäreistä tuli erilaisista kulttuureista, ja yhteistyötä hankaloittivat muun muassa kieliongelmat.
– Myös hoitolinjauksiin saattoi vaikuttaa se, missä maassa koulutus oli hankittu, Vallivaara-Puttonen huomauttaa.
Tällä hetkellä Inarin kunnassa odotetaan mielenkiinnolla, mihin suuntaan sosiaali- ja terveyspalveluja tulevaisuudessa kehitetään. Säilyvätkö palvelut niin, että ne toimivat alueella vähintään entisellä tasolla?
– Elin- ja toimintaympäristö on Lapissa ja Inarissa täysin erilainen kuin etelässä, jo yksin pitkien välimatkojen takia. Mutta emmeköhän me jatkossakin halua asua ja elää täällä ja hoitaa asiakkaamme parhaalla mahdollisella tavalla, oli lopullinen sote-uudistus minkälainen tahansa, Vallivaara-Puttonen toteaa.
Pakkasella tarvitaan omat konstit
Kun rakennusalalla työskentelevä ivalolainen Tuomo Lyöri, 32, sairastui tyypin 1 diabetekseen pari vuotta sitten, hän sai Libren ensin koekäyttöön. Pian hän sai oman laitteen, koska hän oivalsi sen käytön ja hyödyt heti. Mutta miten sensorointi onnistuu, kun metsästysreissu kestää talvella useita päiviä?
– Libre on yksinkertainen laite. Viikon mukana mitatut arvot pystyy purkamaan kätevästi omalle tietokoneelle, ja lähetän ne edelleen lääkärille arvioitaviksi, Tuomo Lyöri kertoo.
Verensokeria pyyhkäisyllä mittaava laite on tärkeä hänen työssään, jossa kädet ovat usein likaiset. Olisi hankalaa, jos hän joutuisi pesemään kädet monta kertaa päivässä voidakseen mitata verensokerinsa.
Ainoat sensorin kanssa syntyneet pulmat liittyvät säiden vaihteluihin. Viime kesän ennätyskuumina päivinä anturit eivät tahtoneet pysyä kiinni Tuomon ihossa, ja saunassa anturi saattoi yhtäkkiä vain tipahtaa.
– Olin yhteydessä Libreä valmistavaan tehtaaseen, ja kerroin, että anturien liima ei pidä. Sieltä lähetettiin uudet anturit, eikä niiden kanssa ole ollut ongelmia. Sairaanhoitoalalla oleva vaimoni napsauttaa anturin yleensä käsivarteeni, mutta pystyn tekemään sen itsekin.
Tuomo metsästää ja kalastaa ympäri vuoden, ja hän on huomannut, että pakkaspäivinä Libren kanssa saa olla tarkkana.
– Se ei toimi kylmässä kunnolla, mutta siihen minulla on omat konstini. Kun olen liikkeellä moottorikelkalla tai käyn järvellä verkoilla, puen haalarin alle villapaidan korvikkeeksi kevyen untuvatakin. Laitan mittarin sen taskuun lähelle ihoa, ja niin se pysyy lämpimänä. Anturi toimii, vaikka pakkasta olisi 30 astetta.
Diabetes ei rajoita
Tuomo metsästää ja kalastaa joko yksin tai isänsä kanssa. He saattava viettää metsässä 4–5 päivää. Yöt he nukkuvat kodassa tai teltassa, ja ruoka valmistuu nuotiolla.
– Eväänä on aina kassikaupalla ruisleipää. Mukana on myös hirvenlihaa sekä nuudeleita ja pastaa, joista saa nopeasti hiilihydraatteja. Kun kalastamme, päivän menu rakentuu sen mukaan, mitä järvestä nousee.
Tuomo on todennut, että voi tehdä samoja asioita kuin ennenkin, vaikka diabetesdiagnoosi sai hänet pelkäämään aluksi muuta.
– Joudun käymään välillä Rovaniemellä sairaalassa lääkärin vastaanotolla. Sekään ei harmita. Saan nähdä liikennevaloja, joita Ivalossa ei ole, Tuomo nauraa.
