Teksti: Eeva Mehto
EräViikinkien päävalmentaja Mika Ahonen sairastui viime talvena kakkostyypin diabetekseen. Työ urheilun parissa ei suojannut häntä, vaan hän unohti liikkua itse, ja syömistottumuksetkin olivat kehittyneet huonoon suuntaan.
Suomi on voittanut kolme kertaa salibandyn maailmanmestaruuden. Suomen menestyksekkäimpiin salibandyvalmentajiin kuuluva 47-vuotias Mika Ahonen toimi kakkosvalmentajana, kun Suomi voitti viimeisimmän maailmanmestaruuden Latviassa joulukuussa 2017.
Voittoon joukkuetta luotsannut mies piti hyvää huolta valmennettavista, mutta samaan aikaan oma kunto rapautui hengenvaarallisesti.
Ahosta arvostetaan sekä lajin nyanssitajuisena valmentajana, että hyvänä, yksilöt huomioon ottavana humanistina. Rauhallisen oloinen mies haluaa ymmärtää pelaajien elämäntilanteita. Monet pelaajista ovat vain lajin harrastajia, heillä on työnsä ja perheensä, ja se on myös muistettava.
– Päämäärätietoisuutta ja kuria pitää silti olla, enkä tykkää sooloilusta. Siinä suhteessa olen aika vaativa. Mutta pelit ovat juhlahetkiä, ja silloin pelaajien täytyy saada nauttia.
Mika Ahonen haluaa kannustaa nuoria terveisiin elintapoihin. Pelkkä tavoitteellinen liikunta ei riitä. Karkit, sipsit ja limut maistuvat nykynuorille liikaa, ja niitä pitäisi rajoittaa. Ja lisäksi pitäisi nukkua riittävästi.
Myös liiallinen alkoholinkäyttö, tupakointi ja nuuskaaminen pitäisi saada aisoihin.
– Tupakanpoltto ei ole niinkään suosittua, mutta nuuskan käyttö joukkuepeleissä on yleistä, Ahonen paljastaa.
Itse hän ei ole nuuskaa käyttänyt, mutta tupakkaa hän on polttanut aina viime aikoihin saakka.
– Tupakanpoltto loppui vasta kun lähdin Martinlaakson terveysasemalta ambulanssilla kohti Peijaksen sairaalaa. Tupakka-aski oli kyllä taskussa vielä siinä vaiheessa, mutta elämäni viisain päätös syntyi silloin. Nyt se on loppu.
Äkkilähtö sairaalaan
Tämän vuoden maaliskuussa Mika Ahonen heräsi yöllä hengenahdistukseen. Olo parani, kun mies nousi kävelemään ja joi lasin vettä.
– Olen ollut koko ikäni jääräpäinen, enkä ole käynyt terveystarkastuksissa. Täytyy myöntää, että olen lapsuudesta asti pelännyt myös piikkejä, ja siksi olen välttänyt verikokeita.
– En olisi vielä tänäkään päivänä mennyt lääkäriin, ellei oloni olisi ollut niin huono sinä yönä. Tuolloinkin ajattelin vain saaneeni angiinatartunnan pelaajalta, Ahonen muistelee.
Kun aamu tuskaisen yön jälkeen koitti, mies päätti käväistä terveysasemalla. Siellä otettiin erilaisia kokeita, ja sydän tutkittiin.
Verenpaine oli 250 ja verensokeri 16. Mika Ahonen oli sairastunut kakkostyypin diabetekseen, ja sydämessäkin oli jotain vikaa. Hänet kiidätettiin välittömästi ambulanssilla viikoksi Peijaksen sairaalaan, jossa tehtiin laajoja jatkotutkimuksia.
Ahonen oli tullut sairaalaan viime hetkellä. Lääkäri sanoi, että tilanne oli vakava. Mies, joka ei siihen asti ollut syönyt lääkkeitä lainkaan, sai kertaheitolla reseptin useaan eri lääkkeeseen: diabetekseen, verenpaineeseen, painon pudotukseen ja sydämen toimintaan.
– Itselläni ei ollut minkäänlaista aavistusta, että olin sairas. Otin tiedon vakavasti mutta optimistisesti vastaan, vaikka tämä olisi voinut olla viimeinen reissuni. En ole valmentajanakaan helposti stressaantuva, joten päätin selviytyä ja muuttaa elämäntapani totaalisesti. Tiedän varsin hyvin, että huonot elintapani ovat syy sairastumiseeni.
Baaritiski sai lähteä
– Olen käyttänyt ajoittain alkoholia reippaasti, ja syönyt miten sattuu. Vaikka pulla ja sokeri eivät ole koskaan houkuttaneet minua, epämääräiset ruokatottumukset ja liikunnan puute ovat syynä ylipainooni, Ahonen summaa.
Nuorena poikana hän pelasi jalkapalloa maalivahtina Vantaan pallossa, C-junnuissa Espoossa ja sen jälkeen vielä nelosdivarissa, kunnes jalkapallo vaihtui salibandyyn ja siitä pikkuhiljaa valmentajan työhön. Valmentajaksi ryhtymisen jälkeen Ahosen omat liikuntaharrastukset jäivät, eikä hän ole liikkunut vuosikymmeniin, vaikka on elänyt kiinteästi urheilun parissa.
Sairaalassa miehellä oli aikaa pohtia ja suunnitella elämänmuutoksia. Ensiksikin hän päätti ostaa polkupyörän. Pyöräily olisi hyvä liikuntamuoto kaloreiden polttoon, hän ajatteli.
Ahosen koti muuttui uuden elämän symbolina. Baaritiski ja baarikaappi saivat lähteä muistuttamasta entisistä huonoista elämäntavoista. Ja heti kun mies pääsi sairaalasta, hän suuntasi kauppaan vihannes- ja salaattiostoksille.
Elintärkeät ystävät
Mika Ahonen on osannut kerätä ympärilleen hyvän ystäväpiirin. Ystävät yllättivät hänet iloisesti, kun hän sairastui ja joutui muuttamaan elintapojaan. He olivat keränneet kolehdin ja hankkivat Ahoselle polkupyörän lukkoineen ja vielä kypäränkin.
– Silloin olin kyllä aika hiljainen, enkä saanut sanaa suustani. Kun kävin testaamassa uutta pyörääni, ajoin saman tien 45 minuuttia.
Tähän asti Ahonen on tottunut laatimaan tavoitteita joukkueen kanssa. Nyt hänen on laadittava tavoitteita itselleen. Hän ei jäänyt surkuttelemaan sairastumistaan ja syyttelemään itseään, vaan tähtää positiivisella mielellä eteenpäin.
Julkisuuteen hän halusi tulla sairautensa kanssa, jotta muutkin ihmiset havahtuisivat tutkituttamaan terveytensä ennen kuin se on liian myöhäistä.
– Minulla on paljon ylipainoa ja tiedän, että painonpudotus on hidas prosessi. Pikaiset muutokset eivät kestä, on edettävä rauhallisesti, Ahonen pohtii.
Aamunsa hän aloittaa puurolla ja marjoilla ja päivittäiseen ruokavalioon kuuluu kanaa, kalaa, vihanneksia ja salaatteja. Yksin asuva mies pitää ruuan valmistamisesta, eikä halua syödä eineksiä.
Ahosen laajasta ystäväpiiristä löytyy personal trainereita, jotka kannustavat häntä ja auttavat tarvittaessa. Ohjeita on tullut jo monelta suunnalta.
– Pyrin harrastamaan liikuntaa 4–5 kertaa viikossa. Pyöräilen ja käyn kuntosalilla. Äiti suositteli sauvakävelyä, mutta kokeilen sitä ehkä joskus myöhemmin.
– Kun olin Göteborgissa valmentajana, sain painoa alas 15 kiloa, joten uskon, että onnistun nytkin, Ahonen sanoo toiveikkaasti.
Kiitos, äiti!
Mika Ahosen vanhemmat erosivat, ja lapset jäivät äidin kasvatettaviksi.
– Hän teki hirveän suuren työn meidän eteen, ja kunnioitan häntä erittäin paljon. Hän on minulle läheinen ja auttaa edelleen kaikenlaisissa asioissa. Olemme paljon tekemisissä keskenämme.
– Veljeni on rauhallisempi, mutta minä ja sisko olemme nuorina olleet vähän hunsvotteja. Isän kanssa emme ole olleet missään väleissä. Hän kuoli vuosia sitten.
Äiti kannusti lapsiaan liikunnan pariin ja kuskasi harrastuksiin. Ahonen ajoi treeneihin pyörällä kesät, talvet tuulessa ja tuiskussa aina siihen asti, kunnes kasvoi mopoikään.
Sitä hän katuu, ettei aikoinaan ottanut koulua tarpeeksi vakavasti. Siitä hän on saanut jossain vaiheessa kärsiä.
– Nyt vanhempana olen lukenut paljon ja yrittänyt viedä itseäni eteenpäin. Ajattelen, että aina pitää kehittyä, ja valmentamisen lisäksi pitää olla myös muuta elämää. Nuorempana olin jonkin aikaa myös työttömänä, mutta ajattelen, että ne ovat olleet vain elämänvaiheita, joiden kanssa on pitänyt mennä eteenpäin.
Ahonen on lukenut paljon psykologista ja filosofista kirjallisuutta ja ammentaa niistä ajatuksia. Hän pohtii paljon nykymaailmaa ja lasten asemaa.
– Minulle tekee pahaa ajatella nykyajan kiivasta tahtia. Vanhemmat eivät ehdi olla lastensa kanssa, kun työt tulevat vielä iltaisin kotiin. Se asia huolestuttaa minua, hän sanoo.
Ahosen työ on melko itsenäistä, vaikka hän toki neuvottelee muiden valmentajien kanssa. Turhia palavereja mies välttää, samoin ylivalmentamista. Pelaajien pitää antaa myös kehittyä rauhassa.
Nyt miehen ensisijainen päämäärä on saada itsensä kuntoon. Tietysti myös työ EräViikinkien valmentajana on hänelle tärkeä, mutta työn lisäksi on oltava myös haaveita. Ahonen haaveilee omasta mökistä, mutta se on pitkän tähtäimen haave.
– Elämästä pitää osata myös nauttia, hän kiteyttää elämänfilosofiansa.
