Happomyrkytys vei Miran teho-osastolle

1568
Mira oppi vaikeimman kautta pitämään itsestään huolta. Taustalla näkyy sairaala, jossa hän on viettänyt pitkiä aikoja happomyrkytyksen takia. Kuva: Elina Viitanen

Teksti: Elina Viitanen

Mira Immonen on tähän asti vältellyt kameroita, mutta nyt hän haluaa asettua linssin eteen tärkeän asian puolesta: ketoasidoosi eli happomyrkytys ei ole leikin asia. Tämän hän tietää omakohtaisesti liiankin hyvin.

Sillan alla virtaava joki kuvaa 17-vuotiaan Mira Immosen ajatuksia: synkkyys on väistymässä ja Mira on matkalla kohti valoisampaa tulevaisuutta. Taustalla näkyy sairaala, jossa hän on viettänyt paljon aikaa – liian paljon.

– Olen saanut 11-vuotiaasta asti joka vuosi vakavan ketoasidoosin, joka on johtanut sairaalareissuun, hän paljastaa.

Viisivuotiaana diabetekseen sairastuneen Miran elämä sairauden kanssa sujui aluksi hienosti. Terveydenhuoltoalalla oleva äiti otti täyden vastuun tyttärensä diabeteksesta ja huolehti siitä mallikkaasti.

Diabeteksen ottaessa isompaa roolia viidesluokkalaisen arjessa Mira huomasi, ettei elämä diabeetikkona ole yhtä huoletonta kuin terveiden elämä. Alakoulussa, ystäväpiirissä tai suvussa ei ollut ketään, joka sairastaisi diabetesta. Erilaisuuden tunteesta syntyi häpeä, joka alkoi kasvaa mustaksi möykyksi Miran sisälle.

– Ensin en enää mitannut verensokeria. Sitten aloin jättää sekä lyhyt- että pitkävaikutteisen insuliinin pistämättä. Lopulta saatoin elää jopa kolme päivää ilman insuliinia.

Sitten Mira alkoi yhtäkkiä voida todella pahoin. Äiti mittasi ketoaineet, jotka olivat koholla. Tyttö vietiin päivystykseen ja sieltä suoraan osastolle tiputukseen.

Lähellä lopullisuutta

Sairaalassa Mira virui jokaisella kerralla viikon verran. Kotiin päästyään tsemppaaminen kesti aina vain noin puolen vuoden ajan siitäkin huolimatta, että sairaalareissut olivat ikäviä kokemuksia.

– Sairaalassa olo ketoasidoosin vuoksi on ihan kamalaa. Molemmat käsivarteni ja sormeni olivat aina ihan mustelmilla: kerran minulta otettiin keskellä yötä jalkapöydästä verikoe, koska käsivarteni suonet olivat vetäytyneet useiden näytteenottokertojen vuoksi. Lisäksi osastolla on todella tylsää ja todella yksinäistä.

Talvella 2016 Mira oli kavereidensa luona yökylässä, kun hän alkoi yhtäkkiä rajusti oksentaa. Kaverit soittivat ambulanssin, joka kuljetti Miran teho-osastolle. Tästä hän ei muista itse mitään.

– Kun tulin myöhemmin tajuihini, laboratoriohoitaja kysyi minulta muistanko, että olemme tavanneet. Olin kuulemma soittanut hänelle suutani oikein kunnolla, Mira kertoo nolona.

Lääkärin hän kuitenkin muistaa kristallin kirkkaasti.

– Hän sanoi, että oli vain kahdesta tunnista kiinni, etten olisi kuollut happomyrkytykseen.

Sairaalan väki kysyi Miralta, soittaisivatko he tilanteesta vanhemmille vai soittaisiko hän itse. Mira päätti soittaa itse hysteerisestä olotilastaan huolimatta.

– En osaa edes selittää, miltä tuntuu kertoa vanhemmille puhelimessa, että on teho-osastolla, Mira sanoo hiljaa.

Suunniltaan huolesta oleva perhe kävi tervehtimässä tyttöä osastolla. Järkyttyneet ja itkuiset läheiset olivat kamalaa katseltavaa.

– Siskoni sanoi kummilapseni sylissään, että pikkuinen tarvitsee minua vielä. Ne olivat todella pysäyttävät sanat. Vasta silloin ymmärsin, kuinka vakavasta asiasta on kyse.

Myös sairaalassa herättiin tutkimaan syvemmin Miran jatkuvien ketoasidoosien syytä. Hän pääsi psykologin juttusille, jossa hän käy edelleen.

– On helpottavaa puhua diabeteksen aiheuttamista tuntemuksista ammattilaiselle, joka ei ole mukana sairauden hoidossa. Hän ei ole diabetesguru, eikä tuomitse tai syyllistä.

Tulevaisuus on kirkas

Vastuullisena aikuisena oleminen jännittää pian täysi-ikäistä Miraa. Hän on kuitenkin päättänyt selvitä.

– Uskon, että kaikki menee jatkossa hyvin. Olen jaksanut mitata verensokeria ja pistää insuliinia, enkä ole enää joutunut ketoasidoosiin. Nykyisin minulla on sensori, jolla on helppo tsekata sokerit.

Myös poikaystävä tarkistaa usein Miran verensokerilukeman ja muistuttaa tätä insuliinin pistämisestä. Mira on kiitollinen myös huolehtivista ystävistään ja pitkäaikaisesta diabeetikkokaveristaan.

– Tapasimme muutamia vuosia sitten diabetesleirillä ja olemme siitä asti pitäneet yhteyttä. Hänelläkin on ollut haasteita jaksamisen kanssa, mikä on toki surullista, mutta myös helpottavaa. Emme ole olleet yksin, vaan olemme pystyneet tukemaan toisiamme.

Mira toivoo tulevaisuudessa pystyvänsä muuttamaan omilleen ja suorittavansa pintakäsittelijän perustutkinnon loppuun. Sen jälkeen hän haluaisi opiskella lisää, sillä logistiikka-ala kiinnostaisi häntä nyt, kun verensokeri on tasaisempi.

– Olen nykyisin paljon onnellisempi ja jaksan tehdä enemmän asioita kuin aikaisemmin. Myös diabeteskaverillani menee paremmin. Tiedän kuitenkin, että on monia diabeetikkoja, jotka kamppailevat hoitoväsymyksen kanssa. Haluankin muistuttaa, että jos sinusta tuntuu, ettet jaksa hoitaa itseäsi, uskalla sanoa se ääneen. Kun vaatii apua, sitä varmasti saa, Mira rohkaisee.

2 KOMMENTIT

  1. Hoitoväsymyksiä tulee varmasti aina. Näistä voisi kirjoittaa yhä enemmän, ja nuoria asian kanssa ”jo sinut” olevia voisi rohkaista puhumaan laajemmin – ehkä myös henkilökohtaisesti…. väsymyksen kanssa painivien kanssa. Esimerkiksi leireillä tsempaten.

    Itsellä on 3kk sitten sairastunut n.4-vuotias, ja luonnollisesti tulevat vuodet ja teini-iän tuomat haasteet mietityttää jo nyt.

    Hienoa Mira että voit nyt hyvin, etkä anna db:n hallita, vaan sinä hallitset sitä. Jaksamista ♥️

Kirjoita kommentti

Please enter your comment!
Please enter your name here