2 500 vuotta diabeetikkona

135
Anni ja Erkki Virtanen Turusta. Kuvat: Johanna Häme-Sahinoja.

Teksti: Johanna Häme-Sahinoja

60-vuotias Diabetesliitto kutsui 60 vuotta tai kauemmin diabeteksen kanssa eläneet konkarit syyskuussa kylään Diabeteskeskukseen. 86 vieraastamme noin puolet oli itse diabeetikoita, joten talossa oli kerralla omakohtaista diabeteskokemusta yli 2 500 vuoden verran! Millaista elämä on ollut, kun diabetes on kulkenut matkassa näin kauan?


50 vuotta jatkoajalla
Veera Arvela ja Pertti Arvela Turusta.
Veera Arvela ja Pertti Arvela Turusta.

Veera Arvela on elänyt diabeteksensa kanssa reilut 63 vuotta.

– Minulla on mennyt kauhean hyvin, hän sanoo.

Silti diabeteksen hoito ei ole aina ollut helppoa.

– Vanhalla insuliinilla olin usein tajuton, ja Pertti auttoi minua hunajalla ja siirapilla, Veera kertoo esimerkin.

Aviomies on aina tarvittaessa huolehtinut Veeran terveydestä.

– Kysyin lääkäri Markku Vähätalolta, voinko rauhassa odottaa hunajan vaikutusta, vaikka Veera on tajuton, ja lääkäri sanoi, että voin, Pertti kertoo.

Kun Veera Arvela oli 22-vuotias, hän menetti näön toisesta silmästään.

– Silloin sanottiin, että elän ehkä 30-vuotiaaksi. Siitä ennustuksesta on nyt 50 vuotta mennyt, Veera iloitsee.

Hän luottaa sokerittomaan ruokavalioonsa, eikä pelaa hiilihydraattien ja ateriainsuliinin määrillä. Pitkävaikutteisen insuliinin lisäksi hän käyttää lyhytvaikutteista insuliinia, joka ei ole pikainsuliinia.

– Kun joudun sairaalaan, arvot menee aina sekaisin, koska sairaalan ruoka on erilaista kuin se, mitä syön kotona,  Veera huomauttaa.


 

Parsikunnan yhteinen juttu
Erkki Poukkula-Kaartinen ja Mari Kaartinen Varkaudesta 
Erkki Poukkula-Kaartinen ja Mari Kaartinen Varkaudesta.

Erkki Poukkula-Kaartisella on ollut diabetes 62 vuotta.

– Olin 12-vuotias kun diabetes todettiin. Silloin pidettiin sairaalassa pitkään, kuukausia siinä meni alkuun, Erkki muistelee.

Hän muistaa vieläkin, että ensimmäisestä insuliinipistoksesta olo koheni selvästi. Lapsen oli helppo ymmärtää, että insuliini on välttämätön. Elo diabeteksen kanssa on sujunut vaihtelevasti.

– Viime vuodet ovat menneet aina vain paremmin, kiitos puolisoni, Erkki hymyilee.

Diabeteksen hoidon kehitys on tuonut monia helpotuksia.

– Aikanaan vastustin kovasti siirtymistä yksipistoshoidosta kahteen pistokseen, neulat kun olivat mitä olivat. Pistoskammoa ei onneksi tullut, Erkki kertoo.

Hän aloitti monipistoshoidon vuonna 1987, samoihin aikoihin kun Mari astui Erkin elämään.

Erkin diabetes on pariskunnan yhteinen juttu. Toinen tärkeä yhteinen asia on karavaanarius. Asuntovaunu on pysyvällä paikalla kuin kesämökkinä, mutta matkoja taitetaan punaisella retkiautolla, jolla 60-vuotiskekkereihinkin saavuttiin.


Sisarukset kadehtivat
aimo
Aimo Viitanen Kankaanpäästä.

Aimo Viitanen oli 3-vuotias nassikka, kun diabetes muutti elämän.

– Sain sen syntymäpäivälahjaksi, hän sanoo.

Aimo muistaa suuret neulat ja sen, että hän pelkäsi pistämistä, mutta sokeritauti-sana ei sanonut hänelle mitään.

Aimon sisarusten keskuudessa pojan diabetes herätti jopa kateutta.

– Siihen aikaan hedelmät olivat maaseudulla harvinaisia, eivätkä lapset saaneet niitä niin paljon kuin halusivat. Minä sain sokeritaudin vuoksi aina kokonaisen appelsiinin, ja sisarukset jakoivat yhden kolmestaan. Sisko rukoili iltarukouksessa sokeritautia, että hänkin saisi kokonaisen appelsiinin, Aimo muistaa.

Verensokerin mittaus ei kotioloissa onnistunut, joten sokeria tutkittiin virtsankeräyksellä kolmen kuukauden välein.

– Lääkärini Insar Uoti varoitti jo tuolloin rasvan syömisestä. En sitä paljon syönytkään. Kotimme oli köyhä ja söimme paljon ruisleipää – sehän on myöhemmin osoittautunut oikein hyväksi.

Aimo Viitanen sokeutui parikymppisenä, noin 20 vuoden sairastamisen jälkeen.

– Lapsuusaikana hoitoni oli niin hyvää kuin silloin voi olla. Nuoruusaikanapistin insuliinia, mutta siihen se hoito muuten jäi. En tuntenut korkeita verensokereita muuten kuin että janotti. Siitä tuli elinmuutoksia.

Sokeutumisensa jälkeen Aimo halusi hoitaa itseään paremmin. Hän hakeutui näkövammaisten ammattikouluun opiskelemaan hierojaksi. Siellä terveydenhoitaja Eeva-Liisa Sjöblom pisti hänen hoitonsa kuntoon.

Aimo Viitanen teki hierojana pitkän työuran. Hän lopetti hierojan työt vasta viime kesänä ja ryhtyi eläkeläiseksi.

Aimolla on neljäs opaskoira käytössään, ja hän kiittää koiria paljosta.

– Diabeteksen hoidon kannalta on ratkaisevaa, että olen päässyt liikkumaan.


 

Pitkä aika pistoskammoisena
annivirtanen3
Anni Virtanen Turusta.

Olympiavuonna 1952 Anni oli 13-vuotias tyttö, joka sairastui diabetekseen joulun alla. Nyt yli 60 vuotta myöhemmin hän on edelleen pistoskammoinen, mutta aviomiehensä Heikin tuella hän on pärjännyt sairauden kanssa.

– Aluksi insuliinia pistettiin rautakangen kanssa kerran päivässä. Nyt sitä pistetään usein, aamuin, illoin ja ruuan jälkeen. Lisäksi mitataan verensokeria. En yhtään tykkää pistää niin monta kertaa, Anni toteaa.

Hänen verensokerinsa on vilkasta sorttia.

– Heikki koettelee öisinkin, onko minulla hiki, ja hän hakee hunajaa ja herättää minut, ja sitten minä olen niin kiukkuinen, Anni kuvailee.

Vuodesta 1956 asti yhdessä olleet Anni ja Heikki ovat ottaneet diabeteksenkin yhteisenä asiana. Heikki muistaa vieläkin ilolla, kun vanhojen hoitovälineiden tilalle saatiin kertakäyttöneuloja ja ruiskuja. Hän auttaa välillä vaimoaan pitkävaikutteisen insuliinin pistämisessä, kun Annin on joskus vaikea ylettää hyvään pistospaikkaan.

– Huumori on parasta lääkettä, ja kaikki on hyvin kun ei valita, Anni tiivistää elämänfilosofiansa.

 


 

Diabetes vei lastenkotiin
Anneli Talvitie Ähtäristä.

Anneli Talvitie uskoo, että diabetes oli hänellä jo kun hän syntyi, tai ainakin hyvin pian sen jälkeen.

– Olin vähän toisella vuodella kun kunnanlääkäri totesi, että minulla on diabetes. Se oli vuonna 1953.

Annelin mummu oli ollut huolissaan, kun tyttö oli kalpea ja väsynyt, ja hänen pissansa oli tummaa ja tahmeaa. Äiti otti tosissaan mummon huolen ja vei lapsen lääkäriin.

Annelin verensokeri oli lapsena heilahtelevainen: hän oli usein kunnansairaalassa sokin tai korkean verensokerin takia.

– Äidin kertoman mukaan olin noin kolmivuotias, kun minut siirrettiin Ähtäristä Virroille lastenkotiin. Hoitoni kävi äidille raskaaksi, kun kotona oli muitakin lapsia, Anneli kertoo.

Hän asui lastenkodissa kahdeksanvuotiaaksi asti. Lastenkotiaikana hänestä tuli Helsingin lastenklinikan asiakas, ja hän jatkoi käyntejään Lastenklinikassa vielä kotiin muutettuaankin.

– Matkasimme Helsinkiin kolmen kuukauden välein vähintään kahdeksi päiväksi. Siskoni asui silloin jo Helsingissä, ja sain olla hänen luonaan yötä, Anneli muistelee.

Hän alkoi hoitaa itse diabetestaan pian muutettuaan lastenkodista kotiin, sillä hänen äitinsä meni kokopäivätyöhön, kun perheen isä kuoli.

Liikunta on ollut Annelille aina tärkeä osa elämää, ja vielä nykyäänkin hän esimerkiksi hiihtää kilpaa.

– Mieluummin lähden aina kävelemään kuin menen autolla, hän toteaa.

Pitkä elämä diabeteksen kanssa ei ole jättänyt mahdottoman suuria jälkiä, munuaisissa on vajaatoimintaa ja silmiä on laseroitu, mutta silmät ovat nyt kunnossa. Anneli arvelee, että hänen pienikokoisuutensa johtuu varhain alkaneesta diabeteksesta. Hänestä tuli myös äiti vastoin odotuksia.

– Monesti sanotaan, että pitkään sairastaneen diabeetikon ei pidä hankkia lapsia, mutta minä ja mieheni saimme vuonna 1978 adoptiolapsen suoraan synnytyslaitokselta. Olen kokenut lapsenhoidosta kaiken paitsi raskauden, Anneli iloitsee.

Annelilla on kuusi lastenlasta: neljä tyttärenlasta ja kaksi puolison tyttärenlasta.

Kirjoita kommentti

Please enter your comment!
Please enter your name here