Vihdoinkin homma hoidossa

1299
- Kun törmään tuttuihin, kaikki eivät tunnista minua. Se hivelee heikkoa itsetuntoani, Kalle-Ville Ruohonen sanoo.

Teksti: Helena Hyvärinen, kuvat: Ari Korkala

Ruoveteläinen Kalle-Ville Ruohonen painoi 124 kiloa, verenpaine huiteli hurjissa lukemissa ja kakkostyypin diabetes vaati insuliinia 48 yksikköä päivässä. Kasvoista oli löytynyt tyvisolusyöpä ja polvet oli leikattu, kun mies suuttui – ensin televisio-ohjelmalle, sitten itselleen.

Ihmistä varten on olemassa jonkinlainen käsikirjoitus. En tiedä, pitääkö se paikkaansa, mutta niin minä uskon. Asiat odottavat aikaansa.

Minulla loksahti kaksi vuotta sitten. Olin silloin 55-vuotias. Televisiosta tuli ohjelma Elämä pelissä, ja päätin katsoa, millainen on oma elinikäennusteeni. Menin nettiin ja täytin siellä olevan lomakkeen. Sain elinikäennusteekseni 59 vuotta, eli kuolisin neljän vuoden sisällä, samanikäisenä kuin isäni.

Oliko minulla todella enää vain muutama elinvuosi jäljellä? Tajusin, että enhän minä ehdi tehdä siinä ajassa oikein mitään. Suutuin ja sammutin television saman tien. Sitten suutuin itselleni.

Minulla oli todettu 2000-luvun vaihteessa kakkostyypin diabetes. Sama vaiva on tädilläni ja vanhemmalla siskollani, vaikka hän on hoikka kuin haravanvarsi.

Diabetestani hoidettiin ensin tableteilla ja vuodesta 2008 insuliinilla. Sitä meni 48 yksikköä päivässä siinä vaiheessa, kun painoin 124 kiloa.

Myös verenpainelukemat olivat korkeat. Yläpaine huiteli 200:n paikkeilla, ja alapaine oli pitkälle yli 100.

Olin yrittänyt ruokavaliomuutosta, mutta huonolla menestyksellä. Pyöräilin myös jonkin verran, mutta sekin jäi, kun jouduin nivelrikon takia polvileikkaukseen.

Sitten kasvoistani löydettiin tyvisolusyöpä, joka vaati kaksi leikkausta. Olin jäänyt juuri eläkkeelle, ja ajattelin, että näinkö vapaapäiväni alkavat: avioliitto oli päättynyt, oli diabetes, polvet p…na – ja sitten vielä ihosyöpä.

Kuolemanpelko ja yksinäisyys alkoivat painaa ja kuluttaa minua. Lisäsin syömistä ja juomista päästäkseni kemialliseen uneen. Meno oli sellaista, että sisko soitti välillä tarkistaakseen, olenko vielä hengissä.

Makkaraa mikroon

Miten minusta tuli XXXL-kokoinen? Kaikki alkoi vuorotöistä Puolustusvoimissa, jossa työskentelin turvallisuustehtävissä. Ruokailu oli helppoa, koska mikroaaltouuni on keksitty: lämmitä makkaraa, lämmitä nakkeja, lämmitä lihapullia. Tein sen lisäksi 12 tunnin työvuoroja. Yövuoro saattoi kestää 15 tuntia, ja kerran tein viisi sellaista vuoroa putkeen 2–3 tunnin unilla vuorojen välissä.

Päivällä nukkuminen on kaikille vaikeaa, ja minulta se sujui erityisen huonosti. Kun heräsin, mikään ei maistunut, joten ei muuta kuin kuppi toisensa jälkeen kahvia ”koneeseen”.

Ennen kuin diabetekseni löytyi, olin kuin kuraan kuollut kuttu. Olin aina väsynyt. Sain ponnistella itseni aamuisin lakanoista irti, ja olin nukahtaa, kun laskettelin polkupyörällä mäkeä alas töihin.

Työpaikalla sain rampata vessassa, sillä minulla oli jatkuvasti myös hirveä jano ja makeannälkä. Matkalla töihin saatoin poiketa markettiin ostamaan kaksi suklaatuuttia, jotka vedin heti kaupan edessä sisuksiini samaan tapaan kuin alkoholisti krapularyypyn. Ostin myös ison pullon Jaffaa, ja töissä meni tuskin puolta tuntia, kun olin juonut sen.

Koska avioliittoni oli ruumenina, kotiasiat pyörivät päässäni työssä ollessa. Kun olin kotona, työhuolet painoivat. Stressi oli kova, ja vapaa-ajalla kului tupakkaa ja alkoholia. Tunsin, että sisuksissani tapahtuu koko ajan jotakin.

Tiesin, että olisi pitänyt elää toisin, mutta ei sitä silloin miettinyt. Ajattelin, että raskas työ vaatii raskaat huvit.

Sitten rakastuin

Avioerosta oli jo vuosia, ja olin muuttanut Pirkkalasta Ruoveden Muroleeseen karkuun aiempaa elämääni. Tuli 19. päivä heinäkuuta, vuosi 2012. Olin ostanut mäyräkoiran olutta, ja jäljellä oli 6–7 pulloa.

Aioinko olla jäljellä olevat vähäiset elinvuoteni kävelevä kaljasammio? En tykännyt itsestäni siinä tilassa: kun vähän kyykistyi, paidasta lähtivät napit. Syöminen oli ahmimista ja kaikkea muuta kuin terveellistä, ja liikuin vain kyläkaupan ja asuntoni väliä.

kalle_ville_001Yhtäkkiä päätin, että kun olen juonut jäljellä olevat oluet, se loppuu siihen. Hoidan homman itse ja olen siitä vastuussa itselleni. Kun aamu koitti, keräsin pois tyhjät pullot ja kaiken, mikä muistutti oluesta. En ole juonut olutta sen koommin kertaakaan.

Kun olin lopettanut juomisen, tajusin, että asun upeissa maisemissa sadan metrin päässä Näsijärven rannasta. Miksi en ole käynyt pilkillä? Olin harrastanut aikaisemmin kalastamista ja sienestämistä ja aloin tehdä molempia.

Olin tietenkin rapakunnossa. Kunto alkoi nousta kuitenkin väkisin, kun kairasin paksuun jäähän päivän aikana 30–50 reikää ja talsin jäällä kilometrikaupalla. Kesällä pyöräilin pitkin metsäautoteitä ja aloin tehdä sieni- ja marjastusretkiä.

Päätin erotessani, etten mene enää koskaan kenenkään kanssa yksiin. Sitten tapasin ihanan naisen ja rakastuin. Sitä ei olisi tapahtunut, jos en olisi rakastunut ensin itseeni ja alkanut huolehtia terveydestäni.

Naisystäväni innosti minut sellaiseen liikkumiseen, josta aikaisemmin ajattelin, ettei kukaan normaali ihminen viitsi tehdä sellaista. Se ei tapahtunut kaulin lantiolla vaan sitä kautta, että huomasin itse, miten kaikki vaikuttaa minuun.

Nyt poljen viikonloppuisin pyörällä metsään ja teen siellä parin tunnin lenkin. Sitten kotiin syömään, päiväunet ja taas pyörän selkään. Metsässä ei tarvitse olla aina polkua, sillä koordinaatiokin kehittyy, kun ponnistelee hankalassa maastossa ja rämpii soilla.

Nykyään pystyn sulkemaan suihkussa silmäni ilman, että päässä huippaa heti, kuten vielä pari vuotta sitten.

Kehuvat kuin vainajaa

Miksi liikunnan pitäisi olla ekstreemiä ja personal trainerin ohjaamaa? Onhan olemassa metsiä. Siellä voi ihailla kukkia, ihmetellä sisiliskoja ja tutkia kiviä. Lähetin taas yhden malminäytteen, jonka löysin.

Metsissä on myös sieniä ja marjoja, joita pakastimeni on täynnä, sillä kumppanini toi elämääni myös uuden syömiskulttuurin. Pöydässä on nyt usein siikliä, kantarellikastiketta ja kuhafileetä. Ladon lautaselle myös paljon salaattia. Jälkiruuaksi on usein rahkaa ja itse kerättyjä vadelmia. Joskus nuotiolla paistuu makkara, jonka sulatan pois liikkumalla.

Naisystäväni ansiosta annoskokoni pienenivät. Ähkyltä vältyn, kun jaan ruuan päivän mittaan 4–5 osaan. Olen jättänyt kokonaan pois sokerin, mutta tummaa suklaata menee pala silloin tällöin. Myös pulla on paheeni. Katson hiilareiden perään, enkä lisää suolaa mihinkään. Maistan nykyään äkkiä suolan.

En olisi uskonut, miten paljon diabetekseen voi vaikuttaa itse. Ihminen luulee helposti, että homma on hoidossa, kun saa lääkkeen ja viisas lääkäri puhuu.

Lääkärini ja diabeteshoitajani kehuvat minua kuin vainajaa, sillä painoni on pudonnut 32 kiloa, veriarvot ovat hyvät ja verenpaine 110/ 65–140/75. Maaliskuun alussa saatoin lopettaa insuliinihoidon. Tilannetta tietysti seurataan.

Olen laihtunut niin paljon, että L-koon vaatteissani on nykyään kolmen sijaan yksi X. Kun törmään tuttuihin, kaikki eivät tunnista minua. Pakko myöntää, että se hivelee heikkoa itsetuntoa.

2 KOMMENTIT

  1. ”Metsissä on myös sieniä ja marjoja, joita pakastimeni on täynnä, sillä kumppanini toi elämääni myös uuden syömiskulttuurin. Pöydässä on nyt usein siikliä, kantarellikastiketta ja kuhafileetä. Ladon lautaselle myös paljon salaattia. Jälkiruuaksi on usein rahkaa ja itse kerättyjä vadelmia. Joskus nuotiolla paistuu makkara, jonka sulatan pois liikkumalla.
    Naisystäväni ansiosta annoskokoni pienenivät. Ähkyltä vältyn, kun jaan ruuan päivän mittaan 4–5 osaan. Olen jättänyt kokonaan pois sokerin, mutta tummaa suklaata menee pala silloin tällöin. Myös pulla on paheeni. Katson hiilareiden perään, enkä lisää suolaa mihinkään. Maistan nykyään äkkiä suolan.
    En olisi uskonut, miten paljon diabetekseen voi vaikuttaa itse. Ihminen luulee helposti, että homma on hoidossa, kun saa lääkkeen ja viisas lääkäri puhuu”

    Diabetesliitto ei näytä tunnistavan (eikä tunnustavan) VHH-ruokavalion hyötyä diabeetikolle vaikka kompastuisi siihen???

  2. Hienoa taivaltaa kun on määränpää. Nyt 34 vuotta tyyppi ykkösenä ja voin hyvin. Tasapainoni on turhankin hyvä, kuin terveellä. Onneksi on insuliini jota ilman en pärjää paivääkään ja hoito verenpaineen hoitoon. Viimeinen hankintani on jatkuvatoiminen Dexcom-verensokerimittari. Loisto osto se on.
    Liikun ja liikun aina. Maaseudulta puuttuu puhtaat kävely- ja pyörätiet. Talvella on tyytyminen kyläteihin oli niiden kunto mikä tahansa. Kesällä päiväni on yhtä oleilua ulkona. Usein kävelen, polkupyörällä ja harvoin autolla. Elämä on vain kivaa. Himosienestänä syyspuoli onkin asia erikseen.

Kirjoita kommentti

Please enter your comment!
Please enter your name here