Se tapahtui jo viime vuosituhannella, tarkalleen sanottuna heinäkuussa 1998.
Olin 48-vuotias, kun tyypin 2 diabetekseni todettiin virallisesti. Kun lasken mukaan noin kahden vuoden edeltävän epämääräisen tietämättömyyden ajan, tänä vuonna voin perustellusti viettää tautini 20-vuotisjuhlaa. Juhla on tässä yhteydessä ehkä hiukan väärä sana, mutta en nyt parempaakaan keksi.
Alku oli epäusko ja tyrmistys, sittemmin olen jatkanut tasaisella kierteellä. Diabetes on siitä hyvä seuralainen, että se ei kulje tarkkojen ennakkosuunnitelmien mukaisesti. Se takaa yllätykset, käsittämättömät muutokset ja oudot käännökset. Kaikki niin pahassa kuin hyvässäkin.
Diabetes on nousuja ja laskuja, huonoja ja hyviä hetkiä, lähentymisia ja kiukkuisia irtiottoja. Se on suhde, joka on joskus suvantoa, mutta yleensä eripuraa, sättimisiä, riitaa. Se on kuin ikuista laihdutuskuuria, joka suurella metelillä aloitetaan ja joka vielä suuremmalla hiljaisuudella lopetetaan. Ja taas uusi kierros…
Olen oppinut, että kaiken ei tarvitse elämässä olla diabetesta, mutta sitä ei voi eikä saa sysätä kokonaan syrjäänkään. Sen läsnäolo on nöyrästi hyväksyttävä, ja se on kaiken aikaa otettava vakavasti. Taitoa on se, miten sen kaiken tekee. Olen havainnut parhaaksi sen, että taudista ei kannata tamperelaiseen tapaan tehdä sen suurempaa numeroa. Se on ollut pienimmän riesa tie.
Tiedän kyllä toisenlaisiakin tapoja. On ihmisiä, jotka puhuvat diabeteksestaan heti, kun joku kuulija on ylipäätänsä hollilla. He puhuvat siitä vielä silloinkin, kun kuulija on vaivihkaa siirtynyt pois kuuloetäisyydeltä.
On myös ihmisiä, jotka salaavat tautinsa. Nykyisinä nuoruutta, kauneutta ja virheettömyyttä ja siis myös terveyttä ylikorostavina aikoina sekin on ymmärrettävä, mutta ei mielestäni silti hyväksyttävä ja perusteltavissa oleva asennoituminen. En ole kuitenkaan tuomari: suhtautumisensa päättäköön jokainen itse.
Ei diabeteksessa mitään ylevää, hienoa tai hienosteltavaa ole. Se nyt vain on. Tuli kutsumatta ja asettautui pysyvästi taloon.
Alkuun pidin elämäntapojani syyllisenä diabeteksen syntyyn, mutta sittemmin olen muuttanut kantaani. Todennäköisesti olisin sen joka tapauksessa saanut, vaikka olisin toiminut normien mukaan, vältellyt stressiä ja elänyt niin sanotusti moitteetonta elämää.
En tietenkään väheksy oikeiden elämäntapojen merkitystä. Elämässä vain sattuu olemaan niin, että aina ei jaksa elää kurinalaisesti. Kiireet vievät, työ kuluttaa, ruoka ja juoma maistuvat ja ihmisen luontainen taipumus hyvään menee terveydellisten järkisyitten edelle. Tietoa on, mutta ei taitoa ja tahtoa.
Diabeteksen salailu on vastoin sitä, mikä on mielestäni oikea ja väärä. Nykyisen ihannekuvan ihmistä ei todellisuudessa ole olemassakaan: on vain ihmisiä, joilla on vaivansa ja vikansa eikä kukaan voi olla varma siitä, ettei niitä vaivoja ja vikoja tule myös hänelle. Ei kukaan.
Ai että miten vietän diabetekseni 20-vuotissynttäreitä? En mitenkään. Uskon, että minulla riittää jatkossakin parempia syitä juhlaan.
Veli-Matti Jusi